maanantai 22. joulukuuta 2008

Carpe jugulum


Terry Pratchett

(suomentanut Mika Kivimäki, alkuperäisteos Carpe jugulum, kustantaja Karisto)

"Toinen arvoitus on tämä: miksi vampyyrit ovat aina niin typeriä? Aivan kuin iltapuvun pitäminen vuorokauden ympäri ei olisi ilmikuollut vinkki jo sellaisenaan, miksi heidän pitää vielä asua vanhoissa linnoissa, joissa on tarjolla niin paljon keinoja vampyyrien kukistamiseen, kuten helposti repäistäviä verhoja ja seinäkoristeita, joista oli helppo vääntää nopeasti jokin uskonnollinen symboli? Kuvittelivatko he tosissaan, että heidän nimensä kirjoittaminen takaperin hämäisi ketään?"

Veikkaisin Terry Pratchettin Kiekkomaailmaan sijoittuvien kertomusten olevan kuin sinihomejuusto; sitä joko ei vain ymmärrä tai sitten siitä pitää todella paljon. Välimuotoa ei tässä tapauksessa varmaan ole olemassa. Itse kuulun Pratchettin kohdalla jälkimmäiseen ryhmään (ja sinihomeen kohdalla edelliseen..). En ole lukenut Kiekkomaailman tapahtumista ilmestyneitä kirjoja kuin ehkä viisi tai kuusi, mutta lähestulkoon aina reaktio on sama: Pidän siitä parodioivasta mustasta huumorista, jota kirjailija viljelee armoa antamatta.

Tällä kertaa parodian kohteena ovat vampyyrit ja uskomukset heidän kukistamisekseen. Ja tietysti valta. Valta on suorastaan klisee kun puhutaan satiirista. Ahneita on helppo parodioida. (mikäli tuo verbi on edes oikeasti olemassa..)

Carpe jugulum tarkoittaa 'tartu kurkkuun'. Kirjassa uuden ajan vampyyrit, jotka kutsuvat itseään muodikkaasti vampiireiksi, ottavat erään Kiekkomaailman valtakunnan haltuunsa aikomuksenaan tietysti riistää sen asukkaita. Vampiirit ovat päämiehensä johdolla opetelleet eroon 'psykokromaattisista' oireistaan, kuten päivänvalon pelosta tai valkosipulin vaikutuksista. Kaikki mahdolliset kliseet perinteisistä vampyyrielokuvista ja -kirjoista on käytetty. Vanhan linnan urkuja ja isäntien oopperaviittoja myöten. En ole pahemmin koskaan perehtynyt vampyyri-"genreen", joten erinäisiä viittauksia saattoi mennä lukiessa ohi, mutta ne jotka bongasin, iskivät kyllä tämän lukijan nauruhermoon.

Tiedättehän ajatuksen, jossa joku kaunis nuori neito eksyy keskieurooppalaistyyppiseen yksinäiseen linnaan, joka on täynnä synkkiä valuvia kynttelikköjä, hämähäkinseittejä, pölyä ja avoinaisia ikkunoita. Linnan isäntä pitää yllään frakkia ja oopperaviittaa ja huvittelee soittamalla synkkiä melodioita uruilla. Linnanherralla on epäilyttävän ruma palvelija ja mustien hevostan vetämä mustin tupsuin ja höyhenin koristeltu vaunu. Ja sitten neito eksyy yöpaidassaan linnan käytäville salamoiden iskiessä ja löytää huoneen, jossa on puuvaarnoja ja arkku ja loppu onkin historiaa. Vampiirit yrittävät irti tästä vanhasta nuivettuneesta käsityksestä, vaikka heidän palvelijansa Igor, (vanhan ajan kannattaja) pistää kampoihin parhaansa mukaan. Igor liittoutuu noitien, Muori Säävirkun ja Nanny Auvomielen kanssa ja sekaan sotketaan pappi, pieniä sinisiä miehiä, muutama feeniks-lintu ja kasa spontaanisti kokoontuvia kansalaisia. Niin ja kuningaskin vielä.

Kuulostaa tietysti hullulta. Ja sitähän se onkin, mutta itse pidän tästä kirjoistustyylistä, koska satiirin kohde on usein helposti tunnistettavissa ja lopun aikaa teksti on vain niin kielellisesti osuvaa. Josta tulikin mieleeni, että Harry Potterin suomentamista on kehuttu ja kohuttu monessa mediassa, mutta ei pitäisi unohtaa myös muita fantasian edustajia. Tämäkin teos olisi taatusti voitu pilata huonolla suomennoksella, mutta onneksi niin ei ole käynyt.

Tekisi mieleni siteerata moniakin kohtia kirjasta, mutta se ei olisi teokselle eduksi, koska ne jäävät helposti irti kontekstistaan. Sitä paitsi se, mikä on lukijan mielestä hervottoman hauskaa, ei toisilla sanoilla selitettynä ole enää ollenkaan sama asia. Mutta sen verran mainitsen, että Kiekkomaailman ehdottomasti paras tyyppi on Kuolema. Viikatemies, jolta puuttuu täysin kyky ymmärtää sarkasmia tai ironiaa. Tyyppi, joka ottaa kaiken kirjaimellisesti. Tässä teoksessa Kuolema piipahtaa vain parilla sivulla, mutta sitäkin loistavammissa kohtauksissa. Eräs taskuvaras kohtaa vampiirit eikä tajua mitä on tapahtunut (hän on siis kuollut kohtaamisen seurauksena). Viikatemies tulee korjamaan satoa ja mitä sanoo varas, kun hän kohtaa Kuoleman, jota ei tunnista? Heh. Rahat tai henki! Kohtaus on hilpeä, jos nyt sellaista voi tässä yhteydessä sanoa. Eikä kuulosta tällä tavoin selitettynä oikein miltään. (Kannattaa muuten lukea Pratchettin kirja Viikatemies, joka on omistettu tälle jättikokoisen sirpin kanssa hiipivälle hahmolle.)

Tätä kirjaa on vaikea lokeroida mitenkään sen erityisemmin. Mustaa huumoria, satiiria, vampyyreita ja täydellinen fantasia-maailma. Jos yksikään niistä ei houkuta, ei ehkä kannata tarttua juuri tähän kirjaan, mutta toisaalta, kaikkea uutta pitänee kokeilla. Kiekkomaailman menoon voi jäädä tavallaan koukkuun. Tai sitten minulla on vain kovin kieroutunut huumorintaju. :)

Lumihiutaleet: * * * *

sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä


Junot Diaz

(suomentanut Vuokko Aitosalo, alkuperäisteos The Brief Wondrous Life of Oscar Wao, kustantaja Like)

"Mutta oikeastaan minun ei pitänyt puhua tästä, vaan siitä oudosta tunteesta, josta koko soppa sai alkunsa. Siitä brujatunteesta, joka värähtelee luissani, joka imaisee minut sisäänsä kuin pumpuli veripisaran. Tunne, joka kertoo minulle kun elämäni on muuttumassa. Tuo tunne on palannut."

Oscarin elämää varjostaa sukukirous. Kirous, joka kulkee käsi kädessä Dominikaanisen tasavallan diktaattorin Trujillon maalleen aiheuttamien traumojen kanssa. Kirous, joka on koskettanut Oscarin isoisää, suvun kuuluisaa lääkäriä, Oscarin äitiä ja nyt vainoaa Misteriä itseään. Fukú.

Oscar on läski, domikaani Amerikassa, roolipeleihin hurahtanut nörtti, jonka elämä pyörii sen ympärillä, että hän on edelleen neitsyt. Kirja kertoo pääosin siitä, kuinka sukukirous aiheuttaa Oscarille ongelmia. Vai onko kyseessä kirous? Onko se sittenkin vain elämää? Joka tapauksessa Oscarin elämä kulkee kuin höyryjuna kohti traagista loppua. Ja tietysti naisen takia.

Kirja on kovin moniulotteinen ja antaa ehkä enemmän niille, jotka tuntevat paremmin Dominikaanisen tasavallan historiaa. Tai niille, jotka etsivät identiteettiään kuten Oscar. Kirjoitustyyli on mutkikas ja täynnä sivujuonia ja -mainintoja. Ja kovin traaginen. Oscar on todellinen surullisen hahmon ritari. Periaatteessa juoni on jopa hieman ahdistava, mutta kirjailijan tapa esittää asiat on tyyliä "miksi-surkutella-tämä-on-vain-elämää". En oikein saanut kiinni kirjan maailmasta, vaikka päähenkilön kohtalo tietysti suretti. Toisaalta teki mieli ravistella jannua ja huutaa: "Hanki elämä". Eli kuulun kai sitten kirjan kuvaamiin kiusaajiin. Ei varsinaisesti mitään hyvän mielen luettavaa, mutta sanallista ilotulitusta kyllä.

Mainittavan arvoista kai on, että kirja on voittanut Pulitzer-palkinnon. Varmaankin ensimmäinen P-palkittu kirja, jonka minä olen lukenut. Oscar Waon elämä oli lyhyt ja merkillinen ja niin oli kyllä kirjakin. Tai ei oikeastaan lyhyt, mutta sitäkin enemmän merkillinen.

Lumihiutaleet: * * *

maanantai 1. joulukuuta 2008

Öinen huuto


Patricia Highsmith

(suomentanut Jorma-Veikko Sappinen, alkuperäisteos The Cry of the Owl, kustantaja Gummerus)

"Hän ei ollut mennyt illalla edes vuoteeseen vaan kuljeskellut talossa, istahtanut välillä muutamaksi minuutiksi lukemaan katkelmia runokirjoista, seisahtunut silloin tällöin mustan ikkunan luo katselemaan ulos ja kuuntelemaan pöllön huutoa - pöllön joka oli yksi kuoleman symboleista."

Kirja on alkuaan ilmestynyt 60-luvun alussa ja suomeksi kymmenisen vuotta sitten. Ajan hammas on puraissut kohtuullisen pahasti ja minä koin tarinan tuskattuvana ajanhukkana. Mutta Aakkoshaasteen eteen on uhrauduttava. Yritän tosissani saada sen suoritettua. Ja tämä kuulosti ainoalta Ö:llä alkavalta kirjalta, jonka viitsin lukea. Tunnustettava on, etten muuten olisi tarttunut koko opukseen.

Kirjan nimi on yksi kohtuullisen tympeä seikka. Missä on öinen huuto? Koko kirjassa ei ole mitään öiseen huutoon viittaavaa. Vertasin kirjan nimeä alkuperäiseen, The Cry of the Owl, ja sain pientä lisävalaistusta asiaan. Suomennos kirjan nimen suhteen on todella huono. Kirjan suuri teema on kuolema ja eri ihmisten suhtautuminen siihen. Sitten tuo katkelma, jonka lainasin kirjasta onkin se ainoa, joka kytkee pöllön huudon kuolemaan. Luulin, että pöllö on viisauden symboli eikä kuoleman, mutta ehkä kyseessä on joku pöllölajien ero. Eli alkuperäinen nimikään ei oikein istu. Kyllähän kirjassa on varmaan tarkkasilmäiselle lukijalle jotain trillerimäistä piiloanalyysiä ihmisten pahuudesta ja kuoleman läheisyydestä, mutta ehkä en ole vain tarpeeksi outo ymmärtääkseni sitä. Juoni puhukoon puolestaan.

Päähenkilö Robert on eronnut keskivertoinsinööri, jonka ex-vaimo on rasittava alkoholisti-psykopaatti. Robert tapaa yksinasuvan nuoren naisen, Jennyn, joka kärsii pikkuveljensä kuoleman aiheuttamasta traumasta. Jennyllä on poikaystävä, joka on mustasukkainen ja väkivaltainen psykopaatti. Tapahtumat sijoittuvat pieneen amerikkalaiseen kaupunkiin, jossa kaikki tuntevat toisensa, paitsi Robertin, joka on juuri muuttanut kaupunkiin tullakseen töihin paikalliseen lentokoneen osia valmistavaan yritykseen. Robert ja Jenny tapaavat, kun Robert hiiviskelee Jennyn talon kulmilla. Yksi asia johtaa toiseen ja Jenny jättää psykopaatti-poikaystävänsä, koska ihastuu Robertiin jolloin poikaystävä liittoutuu toisen psykopaatin, ex-vaimon kanssa, joka haluaa kostaa Robertille. Kaikki valehtelevat kauheasti ja Robert seuraa hiljaa vierestä. Välissä puhutaan paljon puhelimessa erilaisten henkilöiden kanssa, ajellaan autoilla ja laitetaan ruokaa. Sitten sotketaan poliisi asiaan ja lopuksi suurin osa porukasta kuolee.

Todella ankeaa.

Lumihiutaleet: *