sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Käärmekivi


Jason Goodwin

(suomentanut Pekka Tuomisto, alkuperäisteos The Snake Stone, kustantaja Karisto)

"Yashim avasi kirjan ja silitti sen sivuja. Yöilman virratessa kaupunkiin hän kuuli, miten rakennus rasahteli viiletessään, kun sen puiset liitokset löystyivät tuuma tuumalta. Alhaalla kadulla koira alkoi päästää kumeita ja käheitä haukahduksia kerta toisensa jälkeen."

Joskus lukiessaan törmää kirjailijan luomiin mielikuviin, jotka eivät periaatteessa todellisuudessa pidä kirjaimellisesti paikkaansa. Joskus niihin ei kiinnitä huomiota tai ei viitsi olla turhan pikkutarkka. Mutta joskus, kuten nyt, on pakko viilata pilkkua. Ihan vain mielenrauhan kannalta. Epäjohdonmukaisuudet tai mahdottomuuksilta tuntuvat asiat nimittäin pilaavat sen tunnelman, jonka on ehtinyt mielikuvitukseensa luoda. Kukin lukija tietysti kiinnittää huomiota hieman erilaisiin seikkoihin. Minä törmäsin mielikuvaan puun lämpölaajenemisesta ja -kutistumisesta.

Ensinnäkään, puu ei käsittääkseni laajene tai kutistu LÄMMÖN seurauksena juuri paljoakaan. KOSTEUS on paljon suurempi tekijä. Toki lämpö ja ilmankosteus kulkevat käsi kädessä. Rakennuskäytössä yhtenäinen umpipuuosa ei yleensä ole kymmeniä metrejä pitkä, vaan liitoksia löytyy tietyin välimatkoin. Ja koska lämpölaajenemisen suuruus on sidoksissa kappaleen pituuteen, ei puuosa mitenkään voi kutistua tuumia vain viilenemisen seurauksena. Jos joku puinen liitos kutistuu missään olosuhteissa tuumia, on tilanteessa jotain täysin eriskummallista.

Puun rasahtelu perustuu fysiikaalisiin tapahtumiin. Lämmin ilma sitoo enemmän kosteutta kuin kylmä ja puu on hygroskooppinen materiaali eli pystyy sitomaan ja luovuttamaan kosteutta. Niinpä uskottavampaa on, että puinen rakennus alkaa kutistua kuivuessaan eli päivän kuumuuden polttaessa. Illalla, jolloin ilma viilenee ja luovuttaa kosteutta, puu sitoo sitä itseensä eli turpoaa hieman. Ja yksikään näistä liikahduksista ei todellakaan tapahdu tuumissa vaan kysymys on millimetreistä, jos aina niistäkään. Kosteuden aiheuttamien muutosten suuruus riippuu täysin lämpötilanerojen suuruudesta ja kosteuden määrästä ilmasta. Mitä suuremmat erot, sitä suuremmat muutokset.

Kyseessä oli todella häiritsevä yksityiskohta, koska se mainittiin kolme kertaa peräkkäin ja aina samalla tavalla. Pahoittelen kovasti moista pikkutarkkuuttani tässä asiassa, mutta koska osaksi suunnittelen työkseni puisia liitoksia rakennuksiin, nousevat niskavillat pystyyn pelkästä ajatuksesta, että jokin liitos kutistuu tuumia. Sellainen rakennus ei kauaa pysyisi pystyssä. Sellainen puulaji ja kosteuden vaihtelut olisivat todella harvinainen näky. Ymmärrän toki millaista tunnelmakuvausta ja äänimaailmaa kirjailija on tässä kohtaa hakenut, koska puun rasahtelu illan viiletessä on olemassa oleva ilmiö. Kirjan kuvaamassa tilanteessa se vain tulee juuri PÄINVASTAISESTA tapahtumasta eli siitä että kuiva puu alkaa saada itseensä pieniä määriä kosteutta ja turvota, kuin siitä, että se kutistuisi jäähtyessään.

Tämä kaikki vain kuriositeettina, koska yksityiskohta ei ollut millään tavalla oleellinen kirjan juonen kannalta.

Käärmekivi jatkaa eunukki Yashim Togalun seikkailuja 1800-luvun alun Istanbulissa. Tällä kertaa Yashim joutuu itse epäillyksi murhasta ja hän päättää ratkaista arvoituksen ennen kuin hänen maineensa palatsissa ja koko kaupungissa tahrautuu. Kaupungin kolmen olemuksen: Bysantin historian, Konstantinopolin uskontojen ja Istanbulin merenkulun ja kaupankäynnin aikaansaamat ihmisvirrat, perinteet sekä myytit sekoittuvat mausteisena kokonaisuutena Yashimin tutkimuksiin. Kulttuurien sulatusuuni, idän ja lännen törmäyspiste. On muotia, että rikoksia ratkaiseville etsiville ja poliiseille luodaan kirjoihin jotain ruoanlaittoon liittyviä ominaisuuksia ja se on jo vähän tylsä yksityiskohta, mutta Goodwinin kirjoissa pikantin lisän antaa kuvaus perinteisistä turkkilaisista ruokalajeista ja valmistustekniikoista. Sipulin paistumisen raskaassa pannussa hiiliuunin päällä voi melkein haistaa.

Sekä Käärmekivessä että esikoisteoksessa Janitsaaripuussa, tapahtumia, henkilöitä ja paikkoja on paljon. Palatsijuonittelut kuuluvat kuvioon, samoin ammattikiltojen ylpeiden edustajien tapaamiset, basaariostokset ja eri kansalaisuuksiin kuuluvien ihmisten pukeutumisen kuvaukset. Sinällään juoni ei tarjoa uutta rikosmysteereissä, mutta ympäristö ja ajankohta tuovat juuri sen kiehtovuuden mitä tarina kaipaa. Voi todellakin kuvitella itsensä parinsadan vuoden päähän Istanbulin kapeille kaduille järjestäytyneeseen sekamelskaan.

Odotan kyllä mielenkiinnolla kolmatta osaa, sillä valtataisteluhan siellä täytyy olla tiedossa tämän kirjan tapahtuminen valossa. Poliittista juonittelua ja palatsin takahuoneiden salaisuuksia. Välipalaksi.

Lumihiutaleet: * * *

5 kommenttia:

Mara kirjoitti...

Minusta tuo ei ole millään muotoa pilkun päällä seisomista, koska kyseessä on fakta. Siis tämä puun laajenemis-kutistumis-ilmiö.

Minua ärsyttää samanlaiset asiat kaunokirjallisuudessa. Yritin taannoin lukea Riikka Pulkkisen kehuttua esikoista Raja. Projekti kaatui siihen, että Pulkkisen kirjassa hevoskastanjat kukkivat elokuussa. No nepä nyt sattuneesta syystä kukkivat keväällä, kuten suurin osa muistakin puista. Eivät kaikki, mutta suurin osa.

Pulkkisella oli jonkin muunkin kasvin kukinta-aika väärin. Ja sinänsähän nämä ovat itse tarinan kannalta pikkuasioita, mutta minulle käy tällaisten "pikkujuttujen" myötä siten, että alan epäillä kaikkea muutakin faktatietoa mitä tarinassa tulee esille. Enkä luota enää mihinkään mitä tarinassa kerrotaan. Ja näin ollen lukemisesta menee maku aivan täysin.

Maria L. kirjoitti...

Edellinen kommentoija olin siis minä. Kavereiden käyttämä lempinimi lipsahti tuohon, kun vahingossa valitsi Google/Blogger -henkilöllisyyden.

Teresita kirjoitti...

Vieläkin on mainittava sellainen fysiikkaan liittyvä yksityiskohta, että kirjan kuvaama tilanne oli siis Istanbulissa, kesän kuumuudessa. Meri-ilmastossa.

Jos näin joulun ja toivottavasti pakkasten tullessa koti-Suomeen, hirret paukkuvat iltaisin, silloin on kysymys puun kutistumisesta. Talvella ilma on huomattavasti kuivempaa ja mitä purevampaa pakkanen on, sen kuivempaa ilmakin on. Pakkasen kiristyessä yöksi, puut alkavat naksahdella kuivuuttaan. Mutta tämä siis pakkasella, ei kesällä Mustanmeren rannalla.

Ahmu kirjoitti...

Kuulostaa hyvin tutulta tuo, mitä kommentoit liittyen ajankäyttöön. Olen jo melkein ruvennut itse pelkäämään lomia ja vapaapäiviä, koska silloin tuttu päivärytmi katoaa johonkin ja kuten sanoit esimerkiksi syöminen unohtuu tyystin tms. Ainakin omalla kohdallani kaikki mahdollinen stressi vaikuttaa asiaan, eli silloin kun stressaa, en kykene organisoimaan edes vapaapäiviä mitenkään, vaan säntäilen sinne tänne, enkä loppujen lopuksi saa mitään järkevää aikaiseksi.

Joo, minäkin olen vähän hukassa noiden kunniamerkkien kanssa, mutta sellaisen ohjeistuksen sain, että kopio kuva omaan blogiisi ja lahjoita se eteenpäin kolmelle henkilölle, joiden blogeista tykkäät!

Kova kirjoitusurakkani alkaa olla pikkuhiljaa takana päin, joten jos toimistolla on tylsää, eikä muuta hommaa, niin tervetuloa lukaisemaan aikaansaannostani. Koita ingnoorata lyöntivirheet. Niitä on paljon!

Ahmu kirjoitti...

Kiitos! Ihanaa, kun ehdit lukaista aikaansaannoksiani. Läimäsin tuon viimeisen luvunkin ihan hetki sitten ja olit jo kerinnyt sinne asti!

Täälläkin on ihme kyllä lunta, joten tuo hautautuminen ei liene ongelma... Kommenttiboksini saa vapaasti tukkia, kunhan kiukkuinen työnantajasi ei ilmesty jonain aamuna postilaatikkooni valittamaan siitä, miksi olen vietellyt työntekijän pahoille teille...