keskiviikko 26. marraskuuta 2008

Yllätysvieras


Cecelia Ahern

(suomentanut Terhi Leskinen, alkuperäisteos If you Could See Me Now, kustantaja Gummerus)

"Kun lasi tai lautanen putoaa maahan, kuuluu kova räsähdys. Kun ikkuna menee rikki, pöydänjalka katkeaa tai taulu putoaa seinältä, seurauksena on erilaisia ääniä. Mutta kun sydän särkyy, siitä ei kuuluu hiiskahdustakaan."

Minulla oli voimakas ennakkoasenne tähän pokkariin, jonka satuin joskus kesällä hankkimaan. Ajattelin, että kyseessä on vaihteeksi jälleen elämää suurempaa amerikkalaista hömppää, jossa taas joku löytää "sen oikean" kaikkien hankaluuksien jälkeen. Takakannessa on siteerattu Cosmopolitan-lehden arviota kirjasta ja se lisäsi ennakko-oletustani, että kirja kuuluu samaan kevyeen kastiin kuin lehtikin. Myös kannen kuvitus ja väritys suuntasi ajatukseni imelään "sinkkuäidille sulhanen" -tarinaan.

Vähänpä tiesin.

Ensinnäkään kirja ei kerro amerikkalaisesta naisesta, vaan irlantilaisesta. Periaatteessa tapahtumat voisivat tapahtua missä vain, maalla ei tässä ole väliä, mutta Irlanti on juuri sopiva. Maalla on riittävästi katu-uskottavuutta. Toisekseen, Cosmopolitanin siteeraus kuuluu: "Mikä parasta, kirja onnistuu yllättämään myös lukijan!". Tämä pitää täysin paikkansa. Ehdottoman positiivisella tavalla.

Kirja kertoo Elizabethista ja Ivanista. Elizabeth on sisustussuunnittelija pienessä irlantilaisessa kaupungissa. Hän on kuusivuotiaan sisarenpoikansa Luken huoltaja. Luken äiti, Saoirse, on ongelmakimppu, joka käyttää liikaa kaikenlaisia nautintoaineita ja aiheuttaa hankaluuksia itselleen ja siinä sivussa kaikille muillekin. Elizabethin ja Saoirsen äiti on lähtenyt kotoa tyttöjen ollessa pieniä ja heidän isänsä on musertunut loppuelämäkseen sen takia. Elizabeth pelkää sekä menneisyyttään että nykyisyyttään ja piiloutuu pedantin ulkokuoren taakse. Kunnes kylään tulee vieras, Ivan.

Ivan tuo Elizabethin ja Luken elämään uusia tuulia ja rentoutta. Ivan tuntuu olevan vapaa kaikista sosiaalisista koodeista ja säännöistä, jotka säätelevät ihmisten elämää muiden silmissä. Tiedättehän kompleksin mitä-naapuritkin-nyt-ajattelevat... Mutta kuka Ivan oikeastaan on? Sitäpä en tässä kerro, vaikka mieli tekisi muutama avainsana paljastaa. Sen verran voin kuitenkin mainita, että Ivan on kotoisin paikasta nimeltä Sutivukileim.

Cosmopolitanin kommentin mukaisesti kirja kyllä yllätti ainakin tämän lukijan. Se johtuu pääosin ennakkoasenteesta, josta ei voi syyttää ketään muuta kuin itseään. Periaatteessa kirjassa on kevyttä piirrettä, mutta mitään siirappista hömppää se ei ole (kansikuvasta huolimatta). Kirjan loppupuolen kohta, jossa kuvaillaan mahdottoman rakkauden aiheuttaa sydämen särkymistä, sai kyllä silmät sumeaksi. Kauniisti ja ajatuksella kirjoitettu hyvän mielen tarina. Missä lieneekään Ivan nyt?

Lumihiutaleet: * * * *

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Käärmekivi


Jason Goodwin

(suomentanut Pekka Tuomisto, alkuperäisteos The Snake Stone, kustantaja Karisto)

"Yashim avasi kirjan ja silitti sen sivuja. Yöilman virratessa kaupunkiin hän kuuli, miten rakennus rasahteli viiletessään, kun sen puiset liitokset löystyivät tuuma tuumalta. Alhaalla kadulla koira alkoi päästää kumeita ja käheitä haukahduksia kerta toisensa jälkeen."

Joskus lukiessaan törmää kirjailijan luomiin mielikuviin, jotka eivät periaatteessa todellisuudessa pidä kirjaimellisesti paikkaansa. Joskus niihin ei kiinnitä huomiota tai ei viitsi olla turhan pikkutarkka. Mutta joskus, kuten nyt, on pakko viilata pilkkua. Ihan vain mielenrauhan kannalta. Epäjohdonmukaisuudet tai mahdottomuuksilta tuntuvat asiat nimittäin pilaavat sen tunnelman, jonka on ehtinyt mielikuvitukseensa luoda. Kukin lukija tietysti kiinnittää huomiota hieman erilaisiin seikkoihin. Minä törmäsin mielikuvaan puun lämpölaajenemisesta ja -kutistumisesta.

Ensinnäkään, puu ei käsittääkseni laajene tai kutistu LÄMMÖN seurauksena juuri paljoakaan. KOSTEUS on paljon suurempi tekijä. Toki lämpö ja ilmankosteus kulkevat käsi kädessä. Rakennuskäytössä yhtenäinen umpipuuosa ei yleensä ole kymmeniä metrejä pitkä, vaan liitoksia löytyy tietyin välimatkoin. Ja koska lämpölaajenemisen suuruus on sidoksissa kappaleen pituuteen, ei puuosa mitenkään voi kutistua tuumia vain viilenemisen seurauksena. Jos joku puinen liitos kutistuu missään olosuhteissa tuumia, on tilanteessa jotain täysin eriskummallista.

Puun rasahtelu perustuu fysiikaalisiin tapahtumiin. Lämmin ilma sitoo enemmän kosteutta kuin kylmä ja puu on hygroskooppinen materiaali eli pystyy sitomaan ja luovuttamaan kosteutta. Niinpä uskottavampaa on, että puinen rakennus alkaa kutistua kuivuessaan eli päivän kuumuuden polttaessa. Illalla, jolloin ilma viilenee ja luovuttaa kosteutta, puu sitoo sitä itseensä eli turpoaa hieman. Ja yksikään näistä liikahduksista ei todellakaan tapahdu tuumissa vaan kysymys on millimetreistä, jos aina niistäkään. Kosteuden aiheuttamien muutosten suuruus riippuu täysin lämpötilanerojen suuruudesta ja kosteuden määrästä ilmasta. Mitä suuremmat erot, sitä suuremmat muutokset.

Kyseessä oli todella häiritsevä yksityiskohta, koska se mainittiin kolme kertaa peräkkäin ja aina samalla tavalla. Pahoittelen kovasti moista pikkutarkkuuttani tässä asiassa, mutta koska osaksi suunnittelen työkseni puisia liitoksia rakennuksiin, nousevat niskavillat pystyyn pelkästä ajatuksesta, että jokin liitos kutistuu tuumia. Sellainen rakennus ei kauaa pysyisi pystyssä. Sellainen puulaji ja kosteuden vaihtelut olisivat todella harvinainen näky. Ymmärrän toki millaista tunnelmakuvausta ja äänimaailmaa kirjailija on tässä kohtaa hakenut, koska puun rasahtelu illan viiletessä on olemassa oleva ilmiö. Kirjan kuvaamassa tilanteessa se vain tulee juuri PÄINVASTAISESTA tapahtumasta eli siitä että kuiva puu alkaa saada itseensä pieniä määriä kosteutta ja turvota, kuin siitä, että se kutistuisi jäähtyessään.

Tämä kaikki vain kuriositeettina, koska yksityiskohta ei ollut millään tavalla oleellinen kirjan juonen kannalta.

Käärmekivi jatkaa eunukki Yashim Togalun seikkailuja 1800-luvun alun Istanbulissa. Tällä kertaa Yashim joutuu itse epäillyksi murhasta ja hän päättää ratkaista arvoituksen ennen kuin hänen maineensa palatsissa ja koko kaupungissa tahrautuu. Kaupungin kolmen olemuksen: Bysantin historian, Konstantinopolin uskontojen ja Istanbulin merenkulun ja kaupankäynnin aikaansaamat ihmisvirrat, perinteet sekä myytit sekoittuvat mausteisena kokonaisuutena Yashimin tutkimuksiin. Kulttuurien sulatusuuni, idän ja lännen törmäyspiste. On muotia, että rikoksia ratkaiseville etsiville ja poliiseille luodaan kirjoihin jotain ruoanlaittoon liittyviä ominaisuuksia ja se on jo vähän tylsä yksityiskohta, mutta Goodwinin kirjoissa pikantin lisän antaa kuvaus perinteisistä turkkilaisista ruokalajeista ja valmistustekniikoista. Sipulin paistumisen raskaassa pannussa hiiliuunin päällä voi melkein haistaa.

Sekä Käärmekivessä että esikoisteoksessa Janitsaaripuussa, tapahtumia, henkilöitä ja paikkoja on paljon. Palatsijuonittelut kuuluvat kuvioon, samoin ammattikiltojen ylpeiden edustajien tapaamiset, basaariostokset ja eri kansalaisuuksiin kuuluvien ihmisten pukeutumisen kuvaukset. Sinällään juoni ei tarjoa uutta rikosmysteereissä, mutta ympäristö ja ajankohta tuovat juuri sen kiehtovuuden mitä tarina kaipaa. Voi todellakin kuvitella itsensä parinsadan vuoden päähän Istanbulin kapeille kaduille järjestäytyneeseen sekamelskaan.

Odotan kyllä mielenkiinnolla kolmatta osaa, sillä valtataisteluhan siellä täytyy olla tiedossa tämän kirjan tapahtuminen valossa. Poliittista juonittelua ja palatsin takahuoneiden salaisuuksia. Välipalaksi.

Lumihiutaleet: * * *

keskiviikko 19. marraskuuta 2008

The Ghost


Robert Harris

(kustantaja Simon & Schuster)

"I watched my sentences emailed to the news agencies. And within a couple of minutes, on the computer screen and on television, I started seeing and hearing them all over again. ("In a statement issued in the last few minutes, the former prime minister says..."). The world had become our echo chamber."

Tämä kirja on ilmestynyt suomeksikin nimellä Haamukirjoittaja. Olen kuitenkin iloinen, että luin kirjan englanniksi. Kirjan päähenkilöt ovat brittiläisiä ja heidän tavassaan puhua on mielestäni paljon sellaista, joka on kovin vaikea suomentaa. Tai ainakin se jollain tavalla uppoaa paremmin alkuperäiskielellä. Lisäksi englanninkielisen painoksen kansilehdet ovat mielenkiintoista luettavaa. Olen tähän kiinnittänyt huomiota aikaisemminkin. Sieltä löytyy vaikka mitä tietoa; muun muassa hakusanat, joilla Kongressin kirjastosta voi kirjan tietoja selata. Mikäli siis ymmärsin lukemaani oikein.

No, itse kirjaan. Britannian ex-pääministeri kirjoittaa muistelmiaan julkisuuskuvaansa parantaakseen ja kuten tapana, joku toinen, haamu, kirjoittaa ne hänen puolestaan. Kirjan päähenkilö saa pääministerin muistelmat tehtäväkseen, koska edellinen haamukirjoittaja kuolee äkillisesti. Haamun haasteena on löytää kirjaan ex-pääministerin ääni ja tyyli, jota tehtävää hän suorittaa haastattelemalla asiakastaan ja tutkimalla arkistoja. Kirjoittajan paneutuessa tehtäväänsä, hän löytää ristiriitaisia tietoja niin pääministerin menneisyydestä kuin edellisen haamun kuolemasta ja niiden todenperäisyyttä tutkiessaan joutuu keskelle poliittista pommia. Loppuratkaisu on, kuten odottaa saattaa tämän tyylilajin kirjoista, yllättävä mutta tarkemmin ajateltuna ei ehkä sittenkään. Jännite kyllä säilyy koko kirjan ajan ja oli pakko lukea aina vain vähän lisää ennen kirjan laskemista käsistään, sen verran uhkaavaan sävyyn tapahtumat vyöryvät. Silti kyse ei ole mistään toimintakirjasta, vaan enemmänkin poliittisesta jännitteestä ja diplomatian kiemuroista. Kirja antoi, vaikka fiktiota onkin, aika mielenkiintoisen kuvan maailmanpolitiikan näyttämöstä ja ICC:stä. Tätä voi suositella luettavaksi myös salaliittoteorioita rakastaville.

Kirja on saanut paljon kansainvälistä huomiota, koska on väitetty, että teoksen ex-pääministeriparin inspiraationa olisivat Tony ja Cherie Blair. Etenkin kirjassa esiintyvän pääministerin vaimo Ruth Lang kuvataan sekä ulkonäöllisesti että suhteessa mediaan kovin samankaltaisena kuin rva Blair. Mutta toisaalta, siihen ne yhtymäkohdat taitavat kuitenkin jäädä. Veikkaan, että kirjan myynti ei ainakaan ole huonontunut tästä kohusta. Harris on työskennellyt Blairin kanssa läheisestikin, kunnes heille tuli eriäviä näkemyksiä Irakin sodasta. Niinpä yleisön uteliaisuutta voidaan hieman voidella ajatuksella, että jotain tällaistäkö oli meneillään politiikan takahuoneessa.

Tuohon en ota mitään kantaa, että mikä osa on fiktiota tai mikä faktaa. En ole niin perehtynyt kirjasta käytyyn keskusteluun. Selvää on kuitenkin se, että olen kuin suuri osa lukijakunnasta, eli kirjan tapahtumat ovat sen mielenkiintoisempia mitä enemmän antaa itselleen periksi miettiessään mikä voisi olla kuten oikeassa elämässä. Pientä leikittelyä ajatuksella. Lisäksi vilkaisu haamukirjoittajan työhön tuo kirjaan yllättävän kiinnostavan vivahteen. Asioita, joita ei ole koskaan tullut ajatelleeksi. Kyllähän sen periaatteessa on tiennyt, ettei kaikilla julkisuuden henkilöillä voi olla aikaa ja taitoa kirjoittaa elämänkertojaan itse, mutta kuitenkin jollain naiivilla tavalla on kuvitellut, että josko kuitenkin...

Eli hyvää, perusjännittävää lukemista. Ei mikään klassikko, mutta myyntimenestys ilmiselvästi.

Lumihiutaleet: * * *

lauantai 1. marraskuuta 2008

Kuun kirkkaus


Lian Hearn

(suomentanut Jaakko Kankaanpää, alkuperäisteos Brilliance of the Moon, kustantaja Otava)

"Valtakuntasi on ulottuva mereltä merelle, mutta rauhan hintana vuotaa veri. Viidellä taistelulla saat rauhan, neljällä jotka voitat ja yhdellä, jonka häviät.."

Kuun kirkkaus on Otorin klaanin trilogian viimeinen osa. Ensimmäiset osat, Satakielilattia ja Nurmi vuotenaan, kertoivat tarinaa orvoksi jääneestä Takeosta, hänen kohtalostaan Otorin klaanissa ja Kolmessa valtakunnassa. Kyseessä on perinteinen hyvän ja pahan taisto, mukana traagista rakkautta, ripaus yliluonnollisia kykyjä, suuria sotajoukkoja ja sotureiden kunniaa. Tavallista erikoisemman tarinasta tekee sen ympäristö. Otorin klaanin tarina sijoittuu Kahdeksalle saarelle historiallista Japania muistuttavaan maailmaan.

Kirjailija johdattaa lukijansa kirsikkapuiden ja vesiputousten kauniiseen maisemaan. Japanilaistyyppistä luontoa kuvataan kaikissa kirjoissa todella mukaansatempaavasti. Voisi kuvitella itsensä ratsastamassa Takeon joukkojen mukana vuodenaikojen vaihtuessa ympärillä. Tunnelman syntymiseen vaikutti mielestäni myös kirjan ulkoasu fonttivalintaa ja kirjan kokoa myöten. Tarinan parasta antia olivat ympäristökuvausten lisäksi soturikulttuurin nyanssit kunniallisine kuolemineen ja etiketteineen.

Toki tarinassa on paljon muutakin kuin sotaa ja sotureita. Takeon ja Kaeden välillä traaginenkin rakkaus kuljettaa päähenkilöitä ympäri Kolmea valtakuntaa, kun kohtalo puuttuu peliin aina ratkaisevalla hetkellä. Kaeden elämää säätelevät miesten maailman naisille asettamat säännöt, jossa liian vahvat naiset koetaan uhkana. Takeo puolestaan taistelee perimiensä ominaisuuksien ja tulevaisuuden vaatimusten ristitulessa. Kaikki menneisyyden ratkaisut tulevat kummittelemaan enemmin tai myöhemmin.

Kirjan loppupuolella vihjataan jo tulevaan. Takeota koskeva ennustus ei ehdi käydä toteen kokonaisuudessaan näiden kirjojen sivuilla vaan luvassa on itsenäinen jatko-osa. En ole tarkistanut saako sitä jo suomeksi, mutta itselläni hyllyssä komeilee The Harsh Cry of the Heron. Taitaa joutua odottamaan hetkisen lisää. On muita kirjoja jonossa ensin :)

Lumihiutaleet kirjalle: * * *
Lumihiutaleet saagalle: * * * *