lauantai 11. lokakuuta 2008

Unohdettu Ombria


Patricia A. McKillip

(suomentanut Natasha Vilokkinen, alkuperäisteos Ombria in Shadow, kustantaja Karisto)

"Nyt kun hän näytti olevan peruuttamattomasti ihminen, ihmismäiset kysymykset alkoivat kuhista hänen mielessään, asiat, jotka hän oli määrittämättömässä olotilassaan jättänyt vuosiksi vaille huomiota. Kuka minä olen? hän ihmetteli hiljaa, ja yhtä kiihkeästi hän kysyi noidalta: kuka sinä olet? Mikään ei enää näyttänyt varmalta; hänestä tuntui, että jos hän lakkaisi ajattelemasta asiaa, hän saattaisi jopa unohtaa kuinka kävellään."

Luin tuossa aikaisemmin McKillipin toisen teoksen Basiliskin laulu. Siinä tarinan juoni kietoutui soittimien ja musiikin ympärille. Unohdettu Ombria puolestaan kutoo kertomustaan piirtämisen ja nimenomaan hiilellä piirtämisen ympärille. Pakostakin mietin, että mahtaako seuraava McKillipin kirja kenties tuoda runoutta tai kuvanveistoa tai jotain muuta luovaa elementtiä fantasian maailmaan. Näissä kirjoissa päähenkilöiden voimat nousevat heidän luovuudestaan aluksi heidän itsensä tietämättä ja ymmärtämättä. Tarinan edetessä tämän voiman avulla on mahdollista palauttaa maailmaan tasapaino, jota joku pimeämmän puolen edustaja on horjuttanut.

Unohdetusta Ombriassa seikkailevat orvoksi jäänyt nuori ruhtinas; hänen isänsä rakastajatar, entinen kapakkapiika; varjoihin unohdettu velho ja hänen vahakaisensa; ruhtinaan äpäräserkku, joka piirtää hiilellä varjoihin kätkeytyvän maailman ääriviivoja ja rauhoittaa sillä levotonta vaeltajasieluaan. Ja sitten on tietysti se paha, Musta Valtiatar, jonka ikä on mysteeri ja vallanhimo suunnaton. Näillä aineksilla syntyy hieman unenomainen, jopa ikiaikainen tarina hyvän ja pahan taistelusta ja suurista voimista, joita piilevä maailma kantaa sisällään.

Hieno tarina jälleen. Ehdottomasti. Tuo luovuuselementti ei ole ainoa yhtymäkohta Basiliskin lauluun, sillä kiinnitin huomiota mielenkiintoiseen tapaan kuvata jonkun naispäähenkilön pukeutumista. Basiliskin laulussa se oli ruhtinaan typerämpi tytär ja Unohdetussa Ombriassa velhon vahakainen Mag. McKillip kuvaa pukujen elementtejä, värejä ja materiaaleja, osana tilanteen tunnelmaa. Ei niinkään luodakseen yksityiskohtaista selitystä mitä kukakin hahmo kantaa yllään, vaan tuoden omituisia piirteitä juonenkäänteisiin. Osa niistä jäi ehkä tälle lukijalle pimentoon, mutta kirjoitustyyli on kyllä kiinnostusta ylläpitävä.

Kuten totesin jo Basiliskin kohdalla, ei tämä ole perinteistä fantasiaa, mutta se on vain vahvuus eikä heikkous ja saa kyllä odottamaan seuraava kirjaa. Lisäksi tällaisia on mukavaa napsia "välipalana". Saa kokonaisen kertomuksen yhden kirjan muodossa, eikä tarvitse sitoa mielikuvitustaan moniosaisiin puuduttaviin saagoihin. Ja tässäkin Ombrian sukupuu tuli jo esiteltyä, ei siinä välttämättä vaadita erillistä liitettä kirjassa esiintyvistä aatelissuvuista. Ei sillä, etteikö myös sellaisia tarinoita olisi mukavaa lukea.

Lumihiutaleet: * * * * *

2 kommenttia:

Maria L. kirjoitti...

On vähän hoppu, joten en ehdi sen pidempiä ja syvällisempiä analyyseja kirjoittamaan. Totean vain, että pidin Unohdetusta Ombriasta aivan valtavasti. Basiliskin laulu oli myös hyvä, mutta se ei sytyttänyt samalla tavalla kuin Ombria.

Tulee tunne siitä, että McKillip ikään kuin kutoo tarinaa lukijan ympärille. Ja ikään kuin "hukkuisi" jonnekin tarinaan, että se nousee kirjan sivuilta ja kietoutuu ympärille, ja sen jälkeen on vain tarina.

Teresita kirjoitti...

Aika hyvin ilmaistu tuo "hukkuminen". Luin kirjaa iltaisin työkiireisellä viikolla, mutta kun jatkoin lukemista, ei mieleen mahtunut mitään muuta. Sellaisia kirjoja, joiden jälkeen on hetkeen vaikea aloittaa mitään muuta luettavaa. Ja se on ihan positiivinen piirre kirjassa.