tiistai 16. syyskuuta 2008

Lumoavien mausteiden kahvila


Marsha Mehran

(suomentanut Henna Kaarakainen, alkuperäisteos Pomegranate Soup, kustantaja Helmi Kustannus)

"Valo kirkastui hänen hiipiessään lähemmäksi vanhaa konditoriaa, ja voimakas, eksoottinen aromi sai hänen paksut polvensa tutisemaan kuin ujolla koulupojalla."

Siskokset Bahar, Marjan ja Layla ovat maanpaossa Iranista ja ovat päätyneet irlantilaiseen kylään meren äärelle. Sinne he perustavat herkullisia ruokia ja tuoksuja tarjoavan Babylon Cafén. Muistot Iranista ja tapahtumista ennen maasta pakoa eivät kuitenkaan jätä rauhaan, kuten eivät kylän ennakkoluuloiset juorueukotkaan. Lumoavien mausteiden kahvila ei silti ole mikään masentava tai ahdistava kertomus. Päinvastoin. Ihanasti kuvailtuja herkkuja ja ihmisiä. Merellisiä maisemia ja kylän kupeessa kohoava pyhiinvaeltajien vuori.

En ole hetkeen lukenut yhtä hauskasti ja sujuvasti kirjoitettua kirjaa. Mehranin kuvailemat kylän kuivakat juoruakat, ylimielinen olutparoni, kulinaristi kirkkoherra ja haltioihin uskova kauppias ovat niin hauskoja hahmoja, että nauroin tarinan mukana ja säälin hahmoja heidän joutuessaan vastoinkäymisiin. Juonellisesti kysymys ei varsinaisesti ole mistään maata mullistavasta, mutta samalla on kuitenkin. Nuoresta rakkaudesta. Kohtalon sormesta. Ja siitä, että tekee elämässään sitä mistä eniten pitää.

Tapahtumat sijoittuvat 80-luvulle, Iranin vallankumouksen jälkeisiin vuosiin. Siskokset ovat ensin paenneet poliittisia ongelmia Lontooseen ja sieltä eteenpäin Irlannin rannikolle. He vuokraavat leskeksi joutuneelta italialaisrouvalta tämän miehen konditorian tilat ja aloittavat mausteisen matkan osaksi ennakkoluuloista ja vanhakantaista kylää. Nuorin siskoista rakastuu paikallisen olutparonin vaimon syrjähypyn tuotokseen ja granaattiomenakeitto on valmis. Olutparoni kun haluaisi ostaa vanhan konditorian perustaakseen kiinteistöön diskon, jossa pääsisi toteuttamaan piiloteltuja tanssihalujaan. Hänen mielestään ulkomaalaiset siskokset ovat vähintäänkin noitia ja kaikki kanssakäyminen heidän kanssaan pitäisi kieltään kaupungin johdon taholta. Marjan, joka on siskoista vanhin, ratkaisee kuitenkin ongelman kuin ongelman valmistamalla jonkun eksoottisen ruokalajin ja voittamalla sitä kautta kyläyhteisön puolelleen.

Kirjan reseptejä pitää varmaan kokeilla, koska lukiessa tulikin kauhea nälkä.

Lumihiutaleet: * * * * *

keskiviikko 10. syyskuuta 2008

Neljäs siirto


Ian Galdwell & Dustin Thomason

(suomentanut Markku Päkkilä, alkuperäisteos The Rule of Four, kustantaja Gummerus)

"Kuten kaikki mitä tässä maailmankaikkeudessa on, meidänkin kohtalonamme on ajautua yhä etäämmälle toisistamme. Aika on pelkkä etääntymisen mittapuu. Jos olemme hiukkasia etäisyyden autiudessa, alkuperäisestä ykseydestä kaikkeuteen singottuja, yksinäisyytemme mittaaminen on tiedettä. Ja yksinäisyytemme määrä on suorassa suhteessa ikävuosiimme."

Neljännen siirron kaksi kirjoittajaa ovat lapsuuden ystäviä ja aloittivat teoksen työstämisen heti valmistuttuaan tahoillaan yliopistoistaan. Kirja kertoo Princetonin yliopiston maisemissa tapahtuvasta renessanssiajan arvoituksellisen teoksen sisältämien salaisuuksien ratkomisesta. Teos on Hypnerotomachia Poliphili, joka on aivan oikeastikin olemassa ja johon uskotaan kätkeytyvän mysteereitä suurista taide-aarteista. Kirjaa pidetään jopa Guttenbergin Raamattuakin harvinaisempana ja arvokkaampana.

Neljättä siirtoa mainostettiin uutena davincikoodina. En kyllä olisi samaa mieltä kovinkaan helposti. Ensimmäinen ongelma tulee siinä, että Hypnerotomachia Poliphilia ei ole kovinkaan tunnettu. Minä en ainakaan ollut kuullut siitä mitään ennen tätä kirjaa. Osa tunnettuvuusongelmaa johtuu toki siitä, että kirja on käännetty englanniksi vasta kymmenen vuotta sitten. Suurelle yleisölle latina ja muinaiskreikka eivät välttämättä ole ihan jokapäiväistä kauraa.

Toinen ongelma perustuu ensimmäiseen. Neljännen siirron tarinaa seuraa innolla ja kaikkia käänteitä jännityksellä, mutta koska Poliphiliasta ja sen sisällöstä ei ole oikein mitään käsitystä, ei tarinasta saa kauheasti irti. Satun omistamaan myös tueksi kirjoitetun "The Real Rule Four"- teoksen, joka on fiktiivisen tarinan yhdyslenkki todelliseen maailmaan. Kirjaan on koottu selitykseksi mistä Poliphiliassa on kysymys ja mitä ovat Neljännen siirron tapahtumapaikat ja kirjassa mainitut historialliset henkilöt. En ole lukenut kirjaa kokonaan, vain selaillut sitä ja kyllä sen avulla alkuperäisestä romaanistakin aukesi muutamia kohtia paljon helpommin. En vain oikein osaa sanoa pitäisikö selitysteos lukea ennen vain jälkeen varsinaisen tarinan...

Jos unohdetaan vertaukset davincikoodiin ja muihin mystisiin kertomuksiin, Neljäs siirto oli mukavan viihdyttää luettavaa. Tarinaan jäi helposti koukkuun eikä olisi malttanut laskea kirjaa käsistään. Kirja ei myöskään ollut liian pitkä, mutta loppu tuli kuitenkin hieman liian äkkiä. Tai ehkä siitä jäi vain puuttumaan sellainen perinteinen juonen kohokohta. Princetonin yliopiston kampusalueen tuntemus olisi myös ehdottomaksi avuksi kirjaa lukiessa, muttei tietenkään välttämättömyys. Joka tapauksessa siten saisi myös tarinasta enemmän irti.

Mutta mikä on lopulta neljäs siirto? Kirja vastaa kysymykseen kohdassa, jota en osannut odottaa ja asiasta tulee sen jälkeen pelkkä sivujuoni. Onhan se tietysti avain kaikkeen teoksen loppupuolella tapahtuvaan, mutta ehkä sitä olisi voinut hehkuttaa hieman enemmän. Luettava ja sujuva kirja kuitenkin kaiken kaikkiaan. Pikkuisen jäi tosin mietittymään, että löytyykö arvoitukseen lopullinen ratkaisu vai ollaanko tässä davincikoodin jalan jäljissä ja heitetään ilmoille jälleen yksi salaliittoteoria. Kirjassa tämä asia jäi vähän ilmaan. Lienee jatkotutkimuksen paikka selitysteoksen kimpussa... Saatan kommentoida uudelleen jahka ehdin perehtyä asiaan.

Neljännessä siirrossa on myös mielenkiintoinen ajatelma siitä, kuinka kirjojen maailma voi viedä mennessään ja kuinka se voi olla vaarallistakin, jos tarinan sisältö tulee todellisuutta tärkeämmäksi. Kuinka helppoa sosiaalisia tilanteita onkaan paeta kirjan sisältämään toiseen todellisuuteen ja alkaa elää sitä. Tämän aasinsillan kautta voin todeta, että sellaista kaipaisin ainakin minä. Voisinpa todellakin kadota hetkeksi jonnekin kirjojen sisältämään todellisuuteen ja unohtaa kaikki tavalliseen arkielämän työhön liittyvät kysymykset. Pääni on kauhea karuselli enkä saa huminaa rauhoittumaan niin paljoa, että keskittyminen pysyisi jossain tarinassa.

Jotain merkillistä tapahtui kolme viikkoa sitten eikä jälkipyykki ole edelleenkään ohi. Jokainen työpäivä on yhtä kidutusta, mutta tämä on vain pakko saada ohi. Syvemmällä syksyllä pitäisi helpottaa ja päästä palamaan normaaliin päiväjärjestykseen. Sitä vain joskus ihmettelee, että miten paljon ihminen jaksaa ottaa negatiivista palautetta ja maton alta vetämistä vastaan ilman, että oma mieli alkaa muuttua samaan suuntaan... Toistaiseksi olen sinnitellyt. Päähän ottaa ja kovasti, mutta tällä hetkellä olen vain vihainen kuin iso, uniltaan häiritty herhiläinen, enkä ole vielä ihan rikki.

Mutta kaikesta huolimatta sain vihdoin KIRJAHYLLYN! Ja juuri sellaisen kuin toivoin.. Se onkin jo lähes täynnä, kun kasasin reissutuomiset ja lattialla lojuneet pinot hyllyyn. Niin, ja reissu meni hyvin ja nopeasti. Müncheniä on nähty, mutta paljon jäi vielä näkemättä.

Takaisin todellisuuteen ja huomenna töihin. Ahdistaa ja pahasti.

Lumihiutaleet Neljännelle siirrolle: * * *