perjantai 1. elokuuta 2008

Basiliskin laulu


Patricia A. McKillip

(suomentanut Natasha Vilokkinen, alkuperäisteos Song for the Basilisk, kustantaja Karisto)

"Silloin hän kuuli jostain musiikkia, etäistä ja hyvin erikoista, ikään kuin muinaiset äänet olisivat liikahdelleet kuun alla, puhuneet unohdetuin tavoin. Hän seisoi liikkumatta ja kuuli puhuvan luun, kiven, ihon, laulavan ruo'on, sydämenlyönnin, hitaan ja tasaisen, vielä pehmeän ja muotoutumattoman: surun, tai sodan, tai alkavan tanssin rummun."

Basiliskin laulu on harvinainen ilmestys minun lukemani fantasian joukossa. Se ei ole saaga eikä trilogia eikä mahtipontinen eepos. Yksi kirja vain. Muutama sata sivua. Ja silti silmieni eteen ehditään luoda erään kaukaisen valtakunnan historia, sukujen välinen sota ja Basiliskin hallitsema kaupunki. Asioita ei selitetä liian auki eikä ole ollut tarkoituksena luoda kokonaan uutta rinnakkaismaailmaa karttoineen, kielineen ja sukutauluineen. Kaikki ylimääräinen informaatio, mihin monissa saagoissa hukkuu, on jätetty pois. Henkilöhahmoja on kylläkin aika paljon, mutta kaikista heistä saa oman käsityksensä kirjan aikana eikä mielestäni yhdenkään tarina jää "kesken". Basiliskin laulussa on pääosassa itse tarina eikä niinkään kirjan genre.

Lähtökohtana kertomukselle on Basiliskin suvun hyökkäys, jossa koko Aarnikotkan suku tuhotaan polttamalla. Vahingossa henkiin kuitenkin jää pieni poika, suvun manttelinperijä, joka viedään turvaan bardien kouluun kaukaiselle saarelle. Tähän asti kirja olikin aika peruskauraa. Muutos minun tottumaani fantasiaan tulee siinä, että pojan kasvaminen, hänen rakastumisensa ja perheen perustaminen käsitellään aika nopeasti kirjan alkuvaiheissa, mutta siten että kaikki oleellinen kirjan jatkoa ajatellen tulee kerrotuksi. Enkä tarkoita vain tapahtumia, vaan henkilöhahmojen tunteita ja luonteenpiirteitä.

Saarelle eksyy nuori mies Basiliskin valtakunnasta ja Aarnikotkan suvun perijä muistaa vihdoin mistä kaikki on lähtöisin. Hän palaa sukunsa kotiin päättäen tappaa Basiliskin. Soittamalla. Kirjassa vilahtelee ympäri valtakuntaa kerättyjä soittimia, joista pikosee ja spinelli ovat mielestäni parhaiten suomennettu. Kaikki huipentuu Basiliskin oopperaan, joka esitetään hänen syntymäpäivänään valtakunnan musiikkikoulun toimesta.

Kirjassa on unenomainen, runollinen kerronta. Paljon tunnelmakuvia, jotka helpottavat eläytymistä tarinaan ilman, että henkilöiden jokaista pikkusormen nostoa tarvitsee raportoida. Siinä mielessä poikkeuksellinen sankarifantasia, ettei tässä varsinaisesti lähdetty joukolla etsimään mitään taikakalua tai amulettia, vaan soittimet olivat pääosassa. Henkilöhahmoista puuttuivat myös kaikki, ehkä totutun, fantasian kliseet. Viittaan tässä nyt Tolkieniin ja Eddingsiin, joista löytyy ultimaattiset perushyvät hahmot, joku yliluonnollisia kykyjä omaava henkinen johtaja, hyvän ja pahan välillä taisteleva luihu, kaunis ja viisas naisfiguuri ja porukan ei-niin-komea-vähän-kömpelö tilanteen tullen maailman pelastava hahmo. Ei nyt ehkä mene ihan täysin noin, mutta aika paljon tällaisia kuitenkin on. Basiliskin laulussa hahmot ovat vähemmän valmiiksi lokeroituja. Lukija saa itse muodostaa käsityksen ja pistää heidät pelilaudalla paikoilleen. Loppu sisältääkin yllätyksen tämän osalta.

Virkistävää vaihtelua on myös lukea fantasiaa, joka ei sisällä mitään örkkejä, megahämähäkkejä tai muita omituisia luonnonoikkuja. Ja loppuratkaisukin pystytään esittämään samassa tahdissa muun kirjan kanssa eli mitään koko kirjan mittaan kokoon kyhättyä suurta Lopputaistelua ei oikeastaan ole; vaikka onkin. Pidin lukemastani paljon etenkin juuri siksi, että tämä on osoitus, että hyvää fantasiaa voi kirjoittaa myös "lyhyesti" ja ilman genrelle ominaisia erikoistehosteita.

Kirjailijalta on ilmestynyt aiemmin myös Unohdettu Ombria, joka on kyllä lisättävä lukulistalle.

Lumihiutaleet: * * * *

3 kommenttia:

Maria L. kirjoitti...

Kiinnostavaa lukea kommenttejasi Basiliskin laulusta. Luin kirjan vajaa kuukausi sitten ja pidin siitä kovasti. Enemmän pidin kuitenkin Unohdetusta Ombriasta, koska mielestäni se toimi kokonaisuutena paremmin kuin Basiliskin laulu.

Tosin kun olen yrittänyt miettiä sitä minkä vuoksi ajattelen näin, on mielessä käynyt muutaman kerran että olenko vain niin tottunut ns. fantasian kerronnan konventioihin, että sitten kun vastaan tulee jotakin joka poikkeaa näistä konventioista, kuten Basiliskin laulu mielestäni poikkeaa, siihen suhtautuu hiukan varauksella. Toisaalta taas teoksen massasta poikkeavuus on juuri yksi niitä syitä miksi pidin siitä. Sekä Unohdetusta Ombriasta.

McKillipin käyttämä runomainen kerronta tai ylipäänsä erilainen tapa kertoa tarinaa on aivan mahtava.

Tunnen kustannustoimittajan joka on toimittanut Basiliskin laulun. Hän sanoi että suhteutettuna alkuperäisteokseen teoksen suomennos on erinomainen. Ei ole syytä epäillä.

Teresita kirjoitti...

ALkuperäisteosten kääntäminen mille tahansa kielelle on aika mielenkiintoinen juttu, koska periaatteessa kääntäjällä on aivan käsittämättömän suuri valta siihen, millainen lukuelämyksestä tulee. Olisikin joskus mielenkiintoista lukea molemmat, käännös ja alkuperäinen. Jos vain saisi aikaan. Basiliskin laulussa on kieltämättä ollut varmaan aikamoinen kääntäminen ja kokonaisuus on pysynyt hyvin kasassa tyylillisesti.

Teresita kirjoitti...

mikähän tätäkin vaivaa... jätin tänne kommenttia jo aikaa sitten ja se olikin kadonnut..

Kääntäjällä on ollut tässä varmasti haasteellinen kirja, mutta hyvin on onnistunut pitämään tyylin kasassa koko kirjan läpi. Se on kuitenkin suurin osa lukuelämyksestä, että saa lukea sen kielellä jota ymmärtää kunnolla, jotta kaikki nyanssit on helpompi käsittää.
Enemmän krediittiä kääntäjille!