tiistai 19. elokuuta 2008

Meren katedraali


Ildefonso Falcones

(suomentanut Satu Ekman, alkuperäisteos La catedral del mar, kustantaja Bazar)

"Hän katsoi julkisivun molemmin puolin kohoavia kahdeksankulmaisia, korkeita, solakoita ja kevyitä, taivasta kohti kolmessa kerroksessa kapenevia torneja, joiden suippokaariset ikkunat antoivat kaikkiin ilmansuuntiin; joka kerrosta kiersi kaiteellinen parvekekäytävä. Rakennustöiden aikana Arnaulle oli sanottu, että torneista tulisi yksinkertaiset ja luonnolliset, ettei niissä olisi teräviä huippuja tai kapiteeleja, vaan ne olisivat luonnolliset kuin meri, jonka suojeluspyhimystä ne vartioivat, mutta silti meren lailla mahtipontiset ja tarumaiset, Arnau muisteli tutkaillessaan niitä."

Ildefonso Falconesin esikoisteos kertoo kuinka Arnau Estanyolin elämäntarina kietoutuu yhteen Santa Maria del Marin katedraalin rakentamisen kanssa 1300-luvun Barcelonassa. Teos on kirjoitettu Aragonian Pedro IV:n kronikoita seuraten ja niitä fiktiiviseen maailmaan soveltaen. Kirjassa onkin paljon kohtauksia, joiden alkuperät ovat todellisessa historiassa. Tarina on aika huikea kaikkine henkilöhahmoineen ja juonenkäänteineen. Silti mielestäni jotain jäi puuttumaan.

Meinasin jättää kirjan kesken ensimmäisen 100 sivun jälkeen. Mielestäni kirjoitustyyli oli aluksi aika töksähtelevää tai jotenkin puolinaista. En samaistunut juuri yhteenkään kirjassa siihen mennessä esiintyneeseen henkilöön ja tapahtumat joita päähenkilöt kokivat eivät herättäneet oikeastaan mitään mielenkiintoa. Yleensä kuitenkin jään koukkuun kertomukseen viimeistään näillä vaiheilla ja myötäelän päähenkilön tunteita.

Onneksi asia kuitenkin korjaantui loppua kohti. Parani koko ajan. Henkilöitä tuli mukaan juoneen samalla kun Arnau varttui aikuiseksi. Mitä enemmän hahmoja tulee tarinaan mukaan, sen vaikeampi on varmaan kirjoittaa kirjalle järkevä loppu, jottei siitä tulisi vain luetteloa, mitä kenellekin sitten vuosien päästä tapahtui. Tässä Falcones on kuitenkin onnistunut hyvin. Kaikkien henkilöiden elämä kietoutuu toisiinsa Arnaun elämän kautta, mutta ei kuitenkaan välttämättä pysähdy siihen. Osa hahmoista jatkaa elämäänsä kirjan ulkopuolella velvollisuutensa hoidettuaan. Tämä oli kirjan ehdoton vahvuus, äärimmäisen antelias juoni.

Mutta kuten totesin, tyylillisesti oli mielestäni välillä aika puisevaa kirjoittamista. Jopa ehkä tylsästi kerrottuja tapahtumia. Tämä saattaa myös johtua siitä, että kirjan alussa, Arnaun ollessa lapsi, kirjoitustyylikin on hieman kuin lapsi kertoisi tarinaa. Suomennoksesta en usko sellaisen tunteen johtuvan, sillä suomentaja on kyllä tehnyt mahtavaa työtä aiemmin Arturo Peréz-Reverten Taistelumaalarissa ja Etelän kuningattaressa. Onneksi joko totuin kirjoitustyyliin tai se muuttui sujuvammaksi jossain 150 sivun paikkeilla. Ehkä kyse oli pohjimmiltaan tietynlaisesta tunnelman luomisen puutteesta. Maisemien, tuoksujen, värien ja äänien käsinkosketeltavaksi tekemisestä. Minun oli välillä vaikea kuvitella mieleeni 1300-luvun Barcelonaa ja meren läheisyyttä, suuren katedraalin työmaata ja köyhää maaseutua.

Henkilöhahmojen kohdalla huomasin, että jossain kohdin heidän tekemisensä ja sanomisensa tuntuivat jopa hieman ristiriitaisilta siihen nähden millaisen hahmon Falcones oli heistä siihen mennessä luonut. Lumihiutaleiden määrittely on vähän haastavaa tämän vuoksi, koska periaatteessa tarina on varmasti viiden hiutaleen arvoinen, mutta niin paljon minua tuskastutti lukiessa tällaiset pienet jäykkyydet tarinan sujuvuudessa. Ehkäpä vain odotin liikaa uutta Taivaan pilareita, joten Falconesin teksti joutui suurennuslasin alle. Enkä halua täysin teilata teosta missään nimessä, tarina itsessään on kyllä mestariteos kaikkine yksityiskohtineen ja historiallisine vastineineen.

Meren katedraali on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja ja kestää kyllä varmasti toisenkin lukukerran. Jään mielenkiinnolla odottamaan kirjailijan seuraavaa uurastuksen tulosta. (Tämäkään tosin ei ole vielä pitkään ehtinyt vanheta kirjakaupan hyllyssä..)

Lumihiutaleet: * * * *

keskiviikko 6. elokuuta 2008

Lemmikkikaupan tytöt


Anja Snellman

(kustantaja Otava)

"Miten tällaista voi tapahtua täällä, tässä maassa? äiti kirjoittaa."

Olen vähän sivistymätön ehkä, koska Lemmikkikaupan tytöt on ensimmäinen Anja Snellman jonka olen lukenut. Kirja oli aika ahdistava. Tarkoituskin oli varmaan. Pieni äkäinen angsti-feministi nosti päätään minussa todella pahasti, kun tarina pääsi alkuun. Millaistakohan olisi olla mies ja lukea tällaista kirjaa? On oikeastaan hyvin vaikeaa kommentoida kirjan teemoihin mitään ilman, että mieleen tulee saarnaavaa feministimössöä.

Kirjan myötä selviää, että päähenkilö Jasmin, on yläasteikäinen tyttö, joka pyrkii tekemään vaikutusta uuteen ystäväänsä Lindaan. Kaikki entiset harrastukset ja ystävät alkavat tuntua lapsellisilta ja tytöt kaipaavat uusia tuulia. Heistä tulee Lemmikkikaupan tyttöjä ja he katoavat läheisiltään. Tässä vastaan Snellmanin viimeiseen kysymykseen ja totean, että kirjassa Jasmin on uhri. Vaikkakin ehkä aluksi omasta tahdostaan ja ymmärtämättömyyttään. Insinöörillä on vähän mustavalkoinen maailmankuva eikä ihan kaikkea kuitenkaan jaksa kyseenalaistaa. Uhri mikä uhri. Vaikken ole vanhempi, oli silti raastavaa lukea äidin syyllisyydentunnosta; kuinka hän ei ole kaivannut lastaan viikkoon?

Kirjan parasta antia oli ehdottomasti epilogi. Kolonialismi ja orjuus. Globaalilla valtiotasolla tai paikallisesti henkilötasolla. Valkoisen miehen "taakka". Joskus sitä vaan miettii, että mistä tässä kaikessa on kysymys? Pyöriikö maailma todella vain sen yhden asian ympärillä? Todella?!? Ahdistavaa edes ajatella. Toinen oleellinen teema on naisiin liittyvät omituiset ulkoapäin tulevat paineet. Miltä pitäisi näyttää, miltä pitäisi vaikuttaa ja kuulostaa. Tehdäkseen vaikutuksen. Ollakseen joku.

Erinäisten työkiireiden takia aivot ovat vähän jumissa tämäntyyppisen kirjan suhteen. Yhteiskunnallisia, keskusteluaherättäviä teemoja, joihin minun harmaat pääkopan soluni eivät osaa ottaa mitään kantaa. Tai no sen, että kaikenlainen seksikauppa, orjuus, ihmisten alistaminen ja väheksyminen, hyväksikäyttö ovat tuomittavia asioita. Ja vallankäytön välineitä. Sillä siitähän tässäkin kaikessa on kysymys. Vallasta. Valta ja alistuminen. Mutta kumpi synnytti kumman? Kunhan pohdin.

Ei mitään kevyttä iltapalaluettavaa.

Lumihiutaleet: * * *

perjantai 1. elokuuta 2008

Basiliskin laulu


Patricia A. McKillip

(suomentanut Natasha Vilokkinen, alkuperäisteos Song for the Basilisk, kustantaja Karisto)

"Silloin hän kuuli jostain musiikkia, etäistä ja hyvin erikoista, ikään kuin muinaiset äänet olisivat liikahdelleet kuun alla, puhuneet unohdetuin tavoin. Hän seisoi liikkumatta ja kuuli puhuvan luun, kiven, ihon, laulavan ruo'on, sydämenlyönnin, hitaan ja tasaisen, vielä pehmeän ja muotoutumattoman: surun, tai sodan, tai alkavan tanssin rummun."

Basiliskin laulu on harvinainen ilmestys minun lukemani fantasian joukossa. Se ei ole saaga eikä trilogia eikä mahtipontinen eepos. Yksi kirja vain. Muutama sata sivua. Ja silti silmieni eteen ehditään luoda erään kaukaisen valtakunnan historia, sukujen välinen sota ja Basiliskin hallitsema kaupunki. Asioita ei selitetä liian auki eikä ole ollut tarkoituksena luoda kokonaan uutta rinnakkaismaailmaa karttoineen, kielineen ja sukutauluineen. Kaikki ylimääräinen informaatio, mihin monissa saagoissa hukkuu, on jätetty pois. Henkilöhahmoja on kylläkin aika paljon, mutta kaikista heistä saa oman käsityksensä kirjan aikana eikä mielestäni yhdenkään tarina jää "kesken". Basiliskin laulussa on pääosassa itse tarina eikä niinkään kirjan genre.

Lähtökohtana kertomukselle on Basiliskin suvun hyökkäys, jossa koko Aarnikotkan suku tuhotaan polttamalla. Vahingossa henkiin kuitenkin jää pieni poika, suvun manttelinperijä, joka viedään turvaan bardien kouluun kaukaiselle saarelle. Tähän asti kirja olikin aika peruskauraa. Muutos minun tottumaani fantasiaan tulee siinä, että pojan kasvaminen, hänen rakastumisensa ja perheen perustaminen käsitellään aika nopeasti kirjan alkuvaiheissa, mutta siten että kaikki oleellinen kirjan jatkoa ajatellen tulee kerrotuksi. Enkä tarkoita vain tapahtumia, vaan henkilöhahmojen tunteita ja luonteenpiirteitä.

Saarelle eksyy nuori mies Basiliskin valtakunnasta ja Aarnikotkan suvun perijä muistaa vihdoin mistä kaikki on lähtöisin. Hän palaa sukunsa kotiin päättäen tappaa Basiliskin. Soittamalla. Kirjassa vilahtelee ympäri valtakuntaa kerättyjä soittimia, joista pikosee ja spinelli ovat mielestäni parhaiten suomennettu. Kaikki huipentuu Basiliskin oopperaan, joka esitetään hänen syntymäpäivänään valtakunnan musiikkikoulun toimesta.

Kirjassa on unenomainen, runollinen kerronta. Paljon tunnelmakuvia, jotka helpottavat eläytymistä tarinaan ilman, että henkilöiden jokaista pikkusormen nostoa tarvitsee raportoida. Siinä mielessä poikkeuksellinen sankarifantasia, ettei tässä varsinaisesti lähdetty joukolla etsimään mitään taikakalua tai amulettia, vaan soittimet olivat pääosassa. Henkilöhahmoista puuttuivat myös kaikki, ehkä totutun, fantasian kliseet. Viittaan tässä nyt Tolkieniin ja Eddingsiin, joista löytyy ultimaattiset perushyvät hahmot, joku yliluonnollisia kykyjä omaava henkinen johtaja, hyvän ja pahan välillä taisteleva luihu, kaunis ja viisas naisfiguuri ja porukan ei-niin-komea-vähän-kömpelö tilanteen tullen maailman pelastava hahmo. Ei nyt ehkä mene ihan täysin noin, mutta aika paljon tällaisia kuitenkin on. Basiliskin laulussa hahmot ovat vähemmän valmiiksi lokeroituja. Lukija saa itse muodostaa käsityksen ja pistää heidät pelilaudalla paikoilleen. Loppu sisältääkin yllätyksen tämän osalta.

Virkistävää vaihtelua on myös lukea fantasiaa, joka ei sisällä mitään örkkejä, megahämähäkkejä tai muita omituisia luonnonoikkuja. Ja loppuratkaisukin pystytään esittämään samassa tahdissa muun kirjan kanssa eli mitään koko kirjan mittaan kokoon kyhättyä suurta Lopputaistelua ei oikeastaan ole; vaikka onkin. Pidin lukemastani paljon etenkin juuri siksi, että tämä on osoitus, että hyvää fantasiaa voi kirjoittaa myös "lyhyesti" ja ilman genrelle ominaisia erikoistehosteita.

Kirjailijalta on ilmestynyt aiemmin myös Unohdettu Ombria, joka on kyllä lisättävä lukulistalle.

Lumihiutaleet: * * * *