tiistai 22. heinäkuuta 2008

Baabelin kuvat


Martti Lintunen

(kustantaja Like)

"Valokuva tarvitsee aina katsojan. Ilman katsojaa se on vain paperinpala."

Jos ei lasketa järkkärini käyttöohjetta ja paria muuta teknistä opasta, en ole aikaisemmin lukenut yhtäkään kirjaa valokuvauksesta. Oma harrastukseni on suhteellisen tuore ja suurin osa valokuvaamisestani menee edelleen siihen, että yritän saada kuvan onnistumaan teknisesti. Matkoilla (silloin harvoin kun käyn jossain) kuvailen juuri niitä turistikuvia, joita kaikki muutkin, mutta minulla on myös suuri rakkaus pieniä yksityiskohtia kohtaan.

Kun luin Lintusen kirjan, tuli tietysti ensimmäiseni mieleeni kysymys, miksi valokuvaan? En esittele kuviani verkossa julkisesti, vaikka se on nykypäivänä tolkuttoman helppoa. Perheelle tietysti näytän, jos ovat kiinnostuneita, samoin ystäville. Itse katselen kuvia oikeastaan aika harvoin. Silti on vain pakko kuvata satoja kuvia viikon reissun aikana. Kuten mainittu, osasyy on tekninen puoli. Haluan oppia kuvaamaan vaikeammissa valaistusolosuhteissa tai saada vangituksi jonkun pienen hetken. Teknisessä mielessä. Mutta muuten, miksi?

Joissakin kuvissani on tietysti informatiivinen puoli. Matkalla Pohjois-Amerikkaan tapasin sukulaisia, joita kukaan Suomessa ollut serkku tai kummin kaima ei ollut koskaan tavannut. Pystyin siis näyttämään, että tässä on sokeriserkkuni numero 45 ja tässä numero 34. Ja sitten kasapäin kuvia, jotka vain todistavat minun olleen jossain. Mutta sitten on se yksityiskohtien ryhmä. Amerikkalainen postilaatikko. Aivan kuten Aku Ankassa. Pyörivä ovennuppi, kaksiosainen ikkunankarmi, joista alin nousee kiskoilla ylöspäin. Aivan kuten Aku Ankassa.

Baabelin kuvat - kirjassa Martti Lintunen kertoo käynnistään Disneyworldissä ja pohtii joukkoviestintäkokemuksia Disneyn ja amerikkalaisuuden kautta. Nämä minun tuntemukseni "aivan kuten aku ankassa" ovat varmastikin juuri niitä. En ollut lainkaan kummissani kuinka ovennuppi tai ikkuna toimii, vaan koska olen suuri ankkarilukija (ainakin ollut), tiesin heti mitä tehdä. Entäpä jos matkustaisin Tansaniaan, Chileen tai vaikka Australiaan.. Mistä minä tiedän millaisia ikkunoita niissä maissa on?

Kirjan alkuvaiheessa minulle tuli mieleen Arturo Perez-Revertén Taistelumaalari, jossa työnsä jättänyt sotavalokuvaaja yrittää saada järjestystä elämäsä kokemuksiin. Siinä päähenkilö pohtii kuinka paljon kuvaajan läsnäolo muuttaa kuvattavaa tilannetta. Tätä pohtii myös Lintunen, kuten sitäkin, mikä on kuvattavana olevan asema.

Lintusen kirjassa on niin paljon pohdittavaa, ettei sitä yhdellä lukemalla niele. Ne asiat, jotka ovat joskus omaakin mieltä mietityttäneet, herättivät tietysti ajatuksia. Kirja onkin tarkoitettu myös oppikirjaksi valokuvien kulttuurisidonnaisuudesta ja tiedon yhdistämisestä kuvaan eikä vain hetken kiireessä luetuksi opukseksi. Teoksen loppuosassa on kuva-tekstipareja, joissa voi kokeilla kuinka kuvan tunnelma tai merkitykset muuttuvat ensisilmäyksen ja kuvatekstin lukemisen välillä. Kuinka paljon tieto vaikuttaa kuvan merkityksiin.

Insinöörin pää meni jumiin tästä kirjasta. Kaikkeen kun pitäisi aina löytää vastaus. Nyt minulla ei ole vastauksia mihinkään. Vain yhä enemmän kysymyksiä. Minkä totuuden valokuva kertoo? Vai kertooko se mitään totuutta? Selvää on, että se on leike menneisyydestä, mutta kenen? Valokuvaajan, kohteen vain paikan? Tässä on pieni paradoksi, että ihminen ei pysty arvioimaan yhtäkään kuvaa tai sanaa täysin objektiivisesti, sillä mitä on olla täysin objektiivinen? Irti kulttuurisidonnaisuuksista tietysti, mutta mitä sellaisen ihmisen kokemusmaailmassa pitäisi olla tilalla?

Lopuksi todettakoon, kuinka helpottavaa onkaan lukea palkitun valokuvaajan toteavan, että kameroissa on paljon ominaisuuksia joita hän ei tarvitse. Jotka ovat vain myyntipuheita. Sosiaalisissa tilanteissa ei ole aikaa tehdä teknistä hienosäätöä tai tilanne menee ohi. Olen tämän toki itsekin huomannut kokemuksen kautta ja sen tähden useimmat kamerani ominaisuuksista ovat edelleen hyvin vähän käytettyjä. Silti on helpottavaa nähdä se gurun kirjoittamana, niin ei tarvitse tuntea itseään täysin tolloksi. Insinööriydestä huolimatta en jaksa olla kovin tekninen. Ehkä tässäkin asiassa saa olla luova. Kuinka paljon oikeastaan on väliä millä säädöillä lopputulokseen päästään, jos sitä kuitenkin voi pitää onnistuneena?

Josta herää seuraava kysymys... millainen on onnistunut valokuva? Teknisesti voidaan asioita mitata, mutta entäs sommittelu, aihe, ihmiset, eläimet, ovennupit ja postilaatikot?

Niin paljon asiaa.. huoh.

Lumihiutaleet: * * * *

Ei kommentteja: