tiistai 22. heinäkuuta 2008

Baabelin kuvat


Martti Lintunen

(kustantaja Like)

"Valokuva tarvitsee aina katsojan. Ilman katsojaa se on vain paperinpala."

Jos ei lasketa järkkärini käyttöohjetta ja paria muuta teknistä opasta, en ole aikaisemmin lukenut yhtäkään kirjaa valokuvauksesta. Oma harrastukseni on suhteellisen tuore ja suurin osa valokuvaamisestani menee edelleen siihen, että yritän saada kuvan onnistumaan teknisesti. Matkoilla (silloin harvoin kun käyn jossain) kuvailen juuri niitä turistikuvia, joita kaikki muutkin, mutta minulla on myös suuri rakkaus pieniä yksityiskohtia kohtaan.

Kun luin Lintusen kirjan, tuli tietysti ensimmäiseni mieleeni kysymys, miksi valokuvaan? En esittele kuviani verkossa julkisesti, vaikka se on nykypäivänä tolkuttoman helppoa. Perheelle tietysti näytän, jos ovat kiinnostuneita, samoin ystäville. Itse katselen kuvia oikeastaan aika harvoin. Silti on vain pakko kuvata satoja kuvia viikon reissun aikana. Kuten mainittu, osasyy on tekninen puoli. Haluan oppia kuvaamaan vaikeammissa valaistusolosuhteissa tai saada vangituksi jonkun pienen hetken. Teknisessä mielessä. Mutta muuten, miksi?

Joissakin kuvissani on tietysti informatiivinen puoli. Matkalla Pohjois-Amerikkaan tapasin sukulaisia, joita kukaan Suomessa ollut serkku tai kummin kaima ei ollut koskaan tavannut. Pystyin siis näyttämään, että tässä on sokeriserkkuni numero 45 ja tässä numero 34. Ja sitten kasapäin kuvia, jotka vain todistavat minun olleen jossain. Mutta sitten on se yksityiskohtien ryhmä. Amerikkalainen postilaatikko. Aivan kuten Aku Ankassa. Pyörivä ovennuppi, kaksiosainen ikkunankarmi, joista alin nousee kiskoilla ylöspäin. Aivan kuten Aku Ankassa.

Baabelin kuvat - kirjassa Martti Lintunen kertoo käynnistään Disneyworldissä ja pohtii joukkoviestintäkokemuksia Disneyn ja amerikkalaisuuden kautta. Nämä minun tuntemukseni "aivan kuten aku ankassa" ovat varmastikin juuri niitä. En ollut lainkaan kummissani kuinka ovennuppi tai ikkuna toimii, vaan koska olen suuri ankkarilukija (ainakin ollut), tiesin heti mitä tehdä. Entäpä jos matkustaisin Tansaniaan, Chileen tai vaikka Australiaan.. Mistä minä tiedän millaisia ikkunoita niissä maissa on?

Kirjan alkuvaiheessa minulle tuli mieleen Arturo Perez-Revertén Taistelumaalari, jossa työnsä jättänyt sotavalokuvaaja yrittää saada järjestystä elämäsä kokemuksiin. Siinä päähenkilö pohtii kuinka paljon kuvaajan läsnäolo muuttaa kuvattavaa tilannetta. Tätä pohtii myös Lintunen, kuten sitäkin, mikä on kuvattavana olevan asema.

Lintusen kirjassa on niin paljon pohdittavaa, ettei sitä yhdellä lukemalla niele. Ne asiat, jotka ovat joskus omaakin mieltä mietityttäneet, herättivät tietysti ajatuksia. Kirja onkin tarkoitettu myös oppikirjaksi valokuvien kulttuurisidonnaisuudesta ja tiedon yhdistämisestä kuvaan eikä vain hetken kiireessä luetuksi opukseksi. Teoksen loppuosassa on kuva-tekstipareja, joissa voi kokeilla kuinka kuvan tunnelma tai merkitykset muuttuvat ensisilmäyksen ja kuvatekstin lukemisen välillä. Kuinka paljon tieto vaikuttaa kuvan merkityksiin.

Insinöörin pää meni jumiin tästä kirjasta. Kaikkeen kun pitäisi aina löytää vastaus. Nyt minulla ei ole vastauksia mihinkään. Vain yhä enemmän kysymyksiä. Minkä totuuden valokuva kertoo? Vai kertooko se mitään totuutta? Selvää on, että se on leike menneisyydestä, mutta kenen? Valokuvaajan, kohteen vain paikan? Tässä on pieni paradoksi, että ihminen ei pysty arvioimaan yhtäkään kuvaa tai sanaa täysin objektiivisesti, sillä mitä on olla täysin objektiivinen? Irti kulttuurisidonnaisuuksista tietysti, mutta mitä sellaisen ihmisen kokemusmaailmassa pitäisi olla tilalla?

Lopuksi todettakoon, kuinka helpottavaa onkaan lukea palkitun valokuvaajan toteavan, että kameroissa on paljon ominaisuuksia joita hän ei tarvitse. Jotka ovat vain myyntipuheita. Sosiaalisissa tilanteissa ei ole aikaa tehdä teknistä hienosäätöä tai tilanne menee ohi. Olen tämän toki itsekin huomannut kokemuksen kautta ja sen tähden useimmat kamerani ominaisuuksista ovat edelleen hyvin vähän käytettyjä. Silti on helpottavaa nähdä se gurun kirjoittamana, niin ei tarvitse tuntea itseään täysin tolloksi. Insinööriydestä huolimatta en jaksa olla kovin tekninen. Ehkä tässäkin asiassa saa olla luova. Kuinka paljon oikeastaan on väliä millä säädöillä lopputulokseen päästään, jos sitä kuitenkin voi pitää onnistuneena?

Josta herää seuraava kysymys... millainen on onnistunut valokuva? Teknisesti voidaan asioita mitata, mutta entäs sommittelu, aihe, ihmiset, eläimet, ovennupit ja postilaatikot?

Niin paljon asiaa.. huoh.

Lumihiutaleet: * * * *

maanantai 14. heinäkuuta 2008

Kirjavaras


Markus Zusak
(suomentanut Pirkko Biström, alkuperäisteos The Book Thief, kustantaja Otava)

”Minulla ei ole sirppiä eikä viikatetta. Käytän mustaa huppuviittaa vain jos on kylmä. Eikä minulla ole pääkallomaisia kasvonpiirteitä, joilla teikäläiset näköjään minut matkan päästä varustavat. Haluatko tietää miltä oikeasti näytän? Minäpä autan. Etsi peili sillä aikaa kun jatkan.”

Kuolema kertoo tarinan pienestä kirjavarkaasta, Liesel Memingeristä. Kyseessä on siis periaatteessa monologi, mutta se asia ei tule mitenkään häiritsevästi esille. Kirjavarkaan kohdalla vahvistui tunne, jonka olen joskus huomannut, että kirjasta pystyy luopumaan ensimmäisen sadan sivun aikana, mutta sen jälkeen on jo niin syvällä kertomuksen syövereissä, että luopuminen olisi todella omituista ja tieto loppuratkaisusta jäisi vaivaamaan todella pitkäksi aikaa. Kirjavaras on kirjoitettu hieman tavallisuudesta poikkeavaan muotoon ja sen takia alkuun pääsy tuntui jotenkin työläältä. Tämä tietysti palkittiin tarinan edetessä. Viimeistään sadannen sivun vaiheilla. Jossain kolmannella sadalla tuntui kuin kirja olisi liian pitkä ja paikoilleen jämähtänyt, mutta se tunne katosi samaan tuuleen kuin mistä oli tullutkin.

Kirjavarkaasta on todettu jossain mainoksessa, että kyseessä on kuin uusi Anne Frankin päiväkirja. Kyseistä kirjaa en ole lukenut, mutta elokuvan olen nähnyt, joten tarina on minulle tuttu. Ja voin toki yhtyä siihen mielipiteeseen, mutta toisaalta taas, kyseessä on kuitenkin täysin toisenlainen kertomus. Kirjavaras kerrotaan saksalaistytön näkökulmasta. Ja Führerin maailmassa sillä on vissi ero.

Ajattelin kirjan edetessä, että Kuolema on huono tarinankertoja, sillä hän, tai Se, kertoo lopun ennen kuin on aloittanutkaan. Se on tietysti tapa saada lukija koukkuun. Ja säästää sivujen selailulta, jota jotkut harrastavat saadakseen tietää mitä tapahtuu. Itse tykkään lukea niin, etten kurki yhtään eteenpäin. Tai no, rehellisyyden nimissä, samalla aukemalla olevat tapahtumat saattavat osua harhailevien silmien kohdalle. Mutta seuraavalle aukeamalle ei kurkita ennen kuin edellinen on luettu. Kirjavarkaasta kertoessaan Kuolema kuitenkin paljastaa loppuratkaisusta aina oleellisen tiedon verran etukäteen. Se oli aluksi häiritsevää. Toisaalta, lähes viiden ja puolen sadan sivun aikana siihen tottuu ja voin kyllä vannoa, että ei se loppua pilaa millään tavalla. Päinvastoin, se luo tietyille henkilöhahmoille jo valmiiksi heidän kohtaloaan kuvaavan auran ja antaa heidän teoilleen enemmän vivahteita. Ja tarinaa kuitenkin kertoo Kuolema. Hänen maailmastaan kaikki näyttää toiselle.

Kuten useimmat natsi-Saksan juutalaisvainoihin liittyvät kertomukset, tai yleensä mihin tahansa vainoihin tai sotiin liittyvät, tämäkin jättää haikean ihmetyksen jälkeensä. Kun tällaista on periaatteessa oikeasti voinut tapahtua. Jollakulla on oikeasti saattanut olla tällaisia kokemuksia. Ja onkin.

Kirjavaras on mukavan tanakasti kirjoitettu teos. Lyhyitä lauseita. Lyhyitä kappaleita. Lyhyitä lukuja. Ja kuitenkin niin paljon runollisuutta ja maisemien maalailua. Lukijan silmien eteen avautuu Himmelstrasse ja pienen kirjavarkaan seikkailut sellaisessa maailmassa, jota ei voi kovin inhimilliseksi kutsua. Siinä on paljon kaikkea ja aika vähällä ilmaistuna. Mielenkiintoinen yhdistelmä ja ehdottomasti suositeltava. Ylistys lukutaidolle, kirjoille ja kirjoittamisen ihanuudelle!

Lopuksi on tunnustettava se tosiasia, että päällimmäinen ajatus tarinan loputtua oli, että minulta jäi varmaan joku suurempi linja vielä huomaamatta tästä kirjasta. Mistä ajatus johtuu, en osaa sanoa. Mutta palaan Lieselin tarinaan vielä joskus vuosien päästä. Aivan varmasti.

Lumihiutaleet: * * * * *

sunnuntai 6. heinäkuuta 2008

Tuhat loistavaa aurinkoa


Khaled Hosseini

(suomentanut Kristiina Savikurki, alkuperäisteos A Thousand Splendid Suns, kustantaja Otava)

"Niin kuin kompassin neula hakeutuu pohjoiseen, miehen syyttävä sormi löytää aina naisen. Aina. Muista se, Mariam."

Tarina Kabulista, kahden naisen ystävyydestä ja selviytymistaistosta, äitiydestä, Afganistanin hallinnasta ja tavallisten ihmisten arjesta sotien runtelemassa maassa. Tarina Mariamista ja Lailasta. On kirjoja, jotka muuttavat perspektiiviä ja on kirjoja, jotka avaavat kokonaan uusia maailmoja. Tuhat loistavaa aurinkoa osuu täydellisesti molempiin ryhmiin. Hieno teos.

Kirja on kauniisti kirjoitettu vaikka tarina on välillä kovinkin rujo. Kaikki langat sidotaan yhteen loppujen lopuksi kevyesti, huomaamatta ja tuoden taas mukanaan oivaltamisen mielihyvän; tästä puhuttiin myös kirjan alussa. Tarina etenee sujuvasti eikä jämähdä paikoilleen kertaakaan. Erilaisten tunteiden kuvaus on elävää ja myös niihin tunteisiin, joita en ole omassa elämässäni joutunut kokemaan, saa otteen. Miltä tuntuu olla menettänyt niin paljon epäoikeudenmukaisuuden vuoksi, että on jo raivon tuolla puolen? Lukekaa, niin voitte ymmärtää edes silmänräpäyksen ajan.

Kirjassa Kabul on koti, Afganistanin sykkivä sydän, josta sotaherra toisensa jälkeen taistelee kiivaasti vaikka omiaan vastaan. Vallanhimon ja maailmapolitiikan kiemurat vaikuttavat Kabulin arkipäivään. Hallitsijan vaihtuessa lait vaihtuvat ja rangaistukset kovenevat. Silti Kabul on aina koti. Viimeiseen asti.

Kirjaa lukiessa herää tietysti väistämättä kysymys: mikä meissä naisissa on niin kamalaa, että joissain uskonnoissa ja kulttuureissa miehellä on kaikki valta naisen elämään? Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa kasvaneena tätä on niin vaikea ymmärtää. Pahinta tässä kirjassa on se, että vaikka tarina on fiktiivinen, on se silti täysin mahdollinen, jollei jopa lähes todellinen. Mitä logiikkaa on haukkua naista tyhmäksi ja samalla kieltää häneltä koulutus? Eihän siinä tarvitse tietysti ollakaan logiikkaa, jos se on jonkun miehen keksimä periaate. Anteeksi pieni feministipurkaukseni.

Kirjan takakannessa lukee Charlotte Observerilta lainattu mielipide: "Tämän jälkeen uutisotsikot eivät koskaan enää näytä samalta." Yhdyn tähän mielipiteeseen täysin. Heräsi kiinnostus ottaa lisää selkoa Afganistanin historiasta. Jotta voisi edes hieman ymmärtää.

Lumihiutaleet: * * * * *