keskiviikko 25. kesäkuuta 2008

Sarasvatin hiekkaa


Risto Isomäki

(kustantaja Tammi)

"Universumi on täynnä pimeää ainetta, jota ei voida havaita. Sitä on isoina pimeinä palloina galaksien ympärillä, ja suurina näkymättöminä saarekkeina galaksien välisessä avaruudessa. Pimeän aineen olemus on virallisesti iso arvoitus. Mutta minä luulen, että se on yksinkertaisesti vain... jäätä."


Ekologinen jännitysromaani ei varsinaisesti kuulostanut kirjalta, josta olisin kiinnostunut. Minua rassaavat kaiken maailman kliseiset saarnat siitä, kuinka ihminen tuhoaa omaa maailmaansa. Sarasvatin hiekkaa tuottikin tässä mielessä positiivisen yllätyksen. Kirjan sävy ei ollut missään vaiheessa saarnaava tai syyttävä tai oikeastaan edes synkkä. Kirjan tapahtumat kyllä aiheuttavat tietynlaista maailmanlopun synkkyyttä, mutta päävire oli kuitenkin täysin jotain muuta.

Tällaisia kun olisi voinut lukea maantiedon oppitunneille. Oppi olisi saattanut mennä perille. Sain monta ahaa-elämystä lukiessani. Juuri niitä sellaisia, että miksen minä ole tuota koskaan tällä tavalla ajatellut. Kirjoittajan valtava tietopohja antaakin mahdollisuuden kirjoittaa sujuvasti maailmaan liittyvistä fysikaalisista ilmiöistä. Jään ja jäisen sateen, pohjoisnavan myrskyjen ja luonnonvoimien kuvaaminen oli rikasta ja kiehtovaa. Pystyi kyllä lukiessaan kuvittelemaan maisemat eteensä.

Lisämausteena kiinnostavuutta lisäsivät ne aihepiirit, joita olen itsekin joskus pohtinut. Etenkin se, kuinka riippuvaisia sähköstä ja kaikista biteistä olemmekaan. Ja kuinka paljon enemmän kaiken maailman robottitekniikka tungetaan joka paikkaan. Kuten koteihin. Kaiken saa toimimaan vaikka soittamalla kännykällä saunan kiukaalle, että tunnin päästä ollaan kotona, olisi parasta olla lämmintä. Eikä tarvita kuin ukkosilma, että kaikki jumittuu. Kuten meillä tänä kesänä jo pariin kertaan. Puhumattakaan jostain megaluokan ympäristökriiseistä.

Päällimmäisen kirjasta jäi tunnelma, että mitä me muka voisimme enää tehdä? Olemme niin pieniä ja mitättömiä, ettei meistä ole muuttamaan luonnon lakeja. Kaikki vain jatkaa kiertokulkuaan. Sivilisaatioita on tuhoutunut ennenkin, miksei myös myöhemmin?

Ja elämä jatkuu sitten hieman uudessa muodossa.

Lumihiutaleet: * * * +
EDIT: Otan käyttöön omaksi riemukseni perinteisen tähteytys/pisteytys-järjestelmän. Olkoot vain lumihiutaleita nykyisin. Tästä kirjasta tulleen teeman mukaisesti.

2 kommenttia:

Maria L. kirjoitti...

Kiinnostava arvio Sarasvatin hiekasta. Itse näin siinä jonkin verran "saarnaavia" äänensävyjä, mutta en tosin lainkaan niin paljon kuin Isomäen uusimmassa, eli Litium 6:ssa. Siitäkin pidin siltä osin, että ns. tekninen puoli oli hyvin selitetty, että vaikka ei tiedäkään atomeista ja ydinaseteknologiasta juuri mitään, kirjaa pystyi siitä huolimatta lukemaan erittäin hyvin.

Frank Schätzingin Pedot, joka on ilmeisesti ollut jonnii sortin myyntimenestys Euroopassa, kuului niihin ekologisiin trillereihin, joissa väännetään lukijalle moraalia rautalangasta niin paljon ja väkisin, että kirjaa alkaa jossakin vaiheessa sen loppupuolella olla jo tuskallista lukea. Ottaen huomioon, että sivuja on muistaakseni reippaat 900. Tyly arvioni oli, että tarinasta olisi voinut karsia 400-500 sivua pois. Ei pituudella ole väliä silloin kun homma toimii, mutta Pedoissa se ei toiminut, ja jurnuttavia tiiliskiviä on vallan mahdotonta lukea.

Teresita kirjoitti...

Isomäki saarnaa mielestäni paljon vähemmän kuin esimerkiksi Ilkka Remes. Tai ainakin hienovaraisemmin ja vähemmällä toistolla. :) Litium 6:sta en olekaan lukenut vielä, pitää lisätä lukemattomien listaan..