keskiviikko 25. kesäkuuta 2008

Sarasvatin hiekkaa


Risto Isomäki

(kustantaja Tammi)

"Universumi on täynnä pimeää ainetta, jota ei voida havaita. Sitä on isoina pimeinä palloina galaksien ympärillä, ja suurina näkymättöminä saarekkeina galaksien välisessä avaruudessa. Pimeän aineen olemus on virallisesti iso arvoitus. Mutta minä luulen, että se on yksinkertaisesti vain... jäätä."


Ekologinen jännitysromaani ei varsinaisesti kuulostanut kirjalta, josta olisin kiinnostunut. Minua rassaavat kaiken maailman kliseiset saarnat siitä, kuinka ihminen tuhoaa omaa maailmaansa. Sarasvatin hiekkaa tuottikin tässä mielessä positiivisen yllätyksen. Kirjan sävy ei ollut missään vaiheessa saarnaava tai syyttävä tai oikeastaan edes synkkä. Kirjan tapahtumat kyllä aiheuttavat tietynlaista maailmanlopun synkkyyttä, mutta päävire oli kuitenkin täysin jotain muuta.

Tällaisia kun olisi voinut lukea maantiedon oppitunneille. Oppi olisi saattanut mennä perille. Sain monta ahaa-elämystä lukiessani. Juuri niitä sellaisia, että miksen minä ole tuota koskaan tällä tavalla ajatellut. Kirjoittajan valtava tietopohja antaakin mahdollisuuden kirjoittaa sujuvasti maailmaan liittyvistä fysikaalisista ilmiöistä. Jään ja jäisen sateen, pohjoisnavan myrskyjen ja luonnonvoimien kuvaaminen oli rikasta ja kiehtovaa. Pystyi kyllä lukiessaan kuvittelemaan maisemat eteensä.

Lisämausteena kiinnostavuutta lisäsivät ne aihepiirit, joita olen itsekin joskus pohtinut. Etenkin se, kuinka riippuvaisia sähköstä ja kaikista biteistä olemmekaan. Ja kuinka paljon enemmän kaiken maailman robottitekniikka tungetaan joka paikkaan. Kuten koteihin. Kaiken saa toimimaan vaikka soittamalla kännykällä saunan kiukaalle, että tunnin päästä ollaan kotona, olisi parasta olla lämmintä. Eikä tarvita kuin ukkosilma, että kaikki jumittuu. Kuten meillä tänä kesänä jo pariin kertaan. Puhumattakaan jostain megaluokan ympäristökriiseistä.

Päällimmäisen kirjasta jäi tunnelma, että mitä me muka voisimme enää tehdä? Olemme niin pieniä ja mitättömiä, ettei meistä ole muuttamaan luonnon lakeja. Kaikki vain jatkaa kiertokulkuaan. Sivilisaatioita on tuhoutunut ennenkin, miksei myös myöhemmin?

Ja elämä jatkuu sitten hieman uudessa muodossa.

Lumihiutaleet: * * * +
EDIT: Otan käyttöön omaksi riemukseni perinteisen tähteytys/pisteytys-järjestelmän. Olkoot vain lumihiutaleita nykyisin. Tästä kirjasta tulleen teeman mukaisesti.

sunnuntai 15. kesäkuuta 2008

Viiden vuoden yksinäisyys


Sauli Niinistö

(kustantaja Teos)

"Kuinka korkealle kusi voi nousta? Päässä tai hatussa? Ja joko olisi silinterin tarvetta? Peilikuvani aloittaa taas tivaamisen."

Sauli Niinistö kirjoittaa Viiden vuoden yksinäisyyden aluksi ettei tarkoituksena ole käydä läpi politiikan tapahtumia tyhjentävästi kirjassa kuvailtuna aikakautena eikä myöskään ole tarkoitus antaa poliittista ohjelmajulistusta. Kirja sisältääkin oivan kokoelman anekdootteja poliittisilta kentiltä niin kotimaasta kuin Euroopan ympyröistä. Lisäksi muutamat poliittiset, aikanaan paljon medioissa olleet tapahtumat Niinistö on kirjoittanut "kansantajuiseen" muotoon eli jopa minullekin muodostui jonkinlainen käsitys tiettyihin Suomen talouspolitiikkaan liittyviin tapahtumiin. Aikanaan en ole jaksanut niitä varmaan edes otsikoista seurata, koska on kyllä myönnettävä, että niin kiintoisaa kuin talouspolitiikka (kansainvälinen ja kotimainen) varmaan voikin olla, itse en ole oikein koskaan siihen millään asteella perehtynyt.

Niinistö pohtii kirjassaan myös omaa itseään ja omien päätöstensä oikeellisuutta. Valtiovarainministerin paikka 90-luvulla ei ole ollut suosituimpien päätösten paikka. Populismille ei ole ollut sijaa. Ironinen tyyli sekä omia että muiden päätöksiä kohtaan on virkistävää luettavaa.

Olen lukenut joidenkin kirjamessujen aikaan messuliitteestä Niinistön haastattelun, jossa oli maininta siitä, että Niinistö pitää ihmisten tarkkailusta, koska sillä tavoin voi oppia heistä ja ympäröivästä maailmasta paljon. En nyt muista aivan sanatarkkaa muotoa, mutta perusajatus kuitenkin meni niin. Kirjasta saa samantyyppisen käsityksen. Kuvaukset Angela Merkelin ja Gerhard Schöderin eroista, Martti Ahtisaaresta tai vaikka Paavo Lipposesta ovat mielenkiintoista luettavaa. Niinistö kirjoittaa huomioistaan heidän persoonastaan tai tekemisistään sen kummemmin tuomitsematta tai hyväksymättä. Toki näitäkin kommentteja löytyy, mutta pääasiallisesti kysymys on todella puhtaista huomioista. Pienistä asioista, joista arkipäiväisessä uutisoinnissa ei koskaan kuule. Tietenkään.

Kirjaa lukiessa tuli väistämättä mieleen, että onko tämä todella Niinistön tapa kirjoittaa vai onko diplomaattisia sanakäänteitä joutunut hakemaan? Voisiko rivien välistä lukea jotain muuta? Rehellisesti sanottuna en osaa yksilöidä, mistä sellainen tunne lukiessa tuli. Niinistö ei kuitenkaan listaa älyköitä eikä idiootteja, ei ehkä koe olevansa niin paljoa muiden yläpuolella, että voisi sitä julkisesti tehdä. Mitä sitten rivien välissä sanotaan ja mikä on Niinistön mielipide kirjassa kuvailluista henkilöistä oikeasti, taitaa olla vain hänen asiansa. Viisas valinta ja selkeästi osoittaa sen, ettei vielä ainakaan kirjan kirjoittamisen aikaan ole tarvinnut ostaa silinteriä.

Luin kirjan aika paljon ilmestymisensä jälkeen ja Niinistöltä on tullut jo toinenkin kirja. Mutta se ei mielestäni vähennä kuvailtujen aikojen ja tapahtumien mielenkiintoa. Etenkin tarinat Euroopan Unionin kokouksista ja siellä kohdatuista henkilöistä olivat todella mielenkiintoista luettavaa. Kukapa ei haluaisi pientä kurkistusta kulissien taakse? Lempianekdoottini oli eittämättä Sikarisota, jota Erkki Tuomioja kävi Gerhard Schröderin kanssa. Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka muista välimättä pistävät tupakaksi. Tai sikariksi, kuten tässä. Pisteet siis Tuomiojalle!

Ostin kirjan, kun se ilmestyi pokkarina. Loistolle pari miinusta huonosta tavutustyöstä. Muuten pelkkää plussaa, että myös kotimaisten politiikkojen ajatuksia voi ostaa järkihintaan kesälukemisiksi. Haluankin lukea Hiljaisten historiankin ennen kuin ehdin unohtaa liikaa tämän kirjan tunnelmista.