perjantai 30. toukokuuta 2008

The Mighty and The Almighty


Madeleine Albright

(kustantaja PanBooks)

”According to Nietzsche ”the most common form of human stupidity is forgetting what one is trying to do.” On 9/11, the United States was attacked by Al Qaeda; our response was to invade Iraq.”

Kirjoittaminen uskonnon vaikutuksesta politiikkaan, etenkin muslimivaltioiden politiikkaan, on viime vuosien tapahtumien varjossa nuoralla tanssimista. Madeleine Albright on varmasti arvovallaltaan ja kokemukseltaan yksi parhaimmista henkilöistä tällaisen kirjan kirjoittamiseen. Kirjassaan hän asettaa useimmat uutisissa vilahtelevat terroristi-/vapaustaistelijaryhmittymät järjestykseen kuitenkaan tekemättä kirjasta vain kronologista luetteloa islamin ja lännen viime vuosikymmenien yhteenotoista.

Luin kirjasta UK-version, jonka alaotsikko kuuluu: Reflections on Power, God and World Affairs. Yhdysvalloissa ilmestyneessä versiossa voiman tilalla lukee Amerikka. Tämä onkin ehkä kirjan ainoa selkeästi negatiivinen osuus. Albrightin mielestä Amerikan tulisi johtaa taistelua demokratian puolesta, johtaa muita maailman maita ja näyttää esimerkkiä. Perusteluina hän käyttää ennen kaikkea Yhdysvaltain perustuslakia, joka on hänen mielestään ollut ainutkertainen maailmassa tasa-arvon ja demokratian alueella. Menemättä aiheeseen tarkemmin, eurooppalaisena lukijana Amerikan johtoasema hieman sorahtaa korvaan. Esimerkin näyttäminen sinänsä on oikein, mutta eikö demokratiassa kaikkien pitäisi olla tasa-arvoisessa asemassa? Kirja onkin ehkä kirjoitettu amerikkalaisille lukijoille, kuten kirjoittaja itse toteaa, tiedonnälkään epävarmoina aikoina.

Kaikesta huolimatta kirjasta huokuu tietynlainen nöyryys ja varovaisuus uskonasioita kohtaan eikä Albright missään vaiheessa julista tietävänsä totuutta. Päinvastoin, hän väittelee kirjansa sivuilla juuri siitä, kuinka pelottavaa on, kun uskonnollisissa ääriliikkeissä on käsitys, että juuri heidän tulkintansa maailmasta on Totuus.

Tekisi mieleni viitata tässä yhteen jos toiseen kappaleeseen ja tekstinpätkään. Alleviivaustakin meinasin lähes tulkoon harjoittaa. Sen verran nasevia kommentteja kirjassa on. Bushin hallintoa ei tyrmätä täysin (kirja on rakentavaan sävyyn kirjoitettu), mutta Irakin sota saa täyden miinuksen entisen ulkoministerin arvostelussa. Albright korostaa moneen otteeseen sitä, että tulisi pitää tarkasti mielessä kuka on vihollinen. Ja se on Al Qaida tukijoukkoineen.

Kirjan päätarkoitus ei ole kertoa kuinka Al Qaida voitetaan, vaan siitä kuinka niin kauaksi toisistaan eksyneet muslimimaat ja nk. Länsi saadaan vuoropuheluun ja ennen kaikkea yhteiseen rintamaan kaikkea terrorismia ja siviilien surmaamista vastaan. Oikeutetun sodan dilemmaakin sivutaan ja tuttuja heppuleita vilahtelee kirjan sivuilla.

Itse pidin erityisesti kirjan tyylistä ja johdonmukaisuudesta. Juuri kun sain päähäni kysymyksen tai mietin, että tämänhän voisi suoraan liittää johonkin toiseen asiaan, oli seuraavalla sivulla käsitelty asioita juuri näin. Lisäksi kirjan lopussa on selkeä mielipide siitä, miten tästä pitäisi edetä. Kuten kirjailija itse mainitsee, kyseessä ei edelleenkään ole se yksi ainoa oikea tie, mutta hänen luettelemansa asiat on saatava hallintaan, jotta suurta uskontojen välistä kaaosta ei pääse syntymään. Lisäksi hän myös leikittelee hiukan tulevaisuudella ja kaiken jossittelun jälkeenkin toteaa, että kirjaan ei voi kirjoittaa onnellista loppua, vielä.

En väitä, että kyseessä olisi maailmaa mullistava kirja, mutta se on kyllä totta, että kirjan lukeminen kannattaa. Mitä useampi kirjan lukee, sen useampi ei ehkä ole niin halukas tuomaan uskonnollisia asioita kovinkaan äärimmäisellä tavalla esille. Ehkä. Ehdottomasti luettava kirja.

2 kommenttia:

Päivi kirjoitti...

Mielenkiintoinen kirja, ehdottomasti. Olen parhaillaan menossa sivulla 40 ja jotain ja jo nyt entisen ulkoministerin pohdinnat ovat saaneet omat maailmanpoliittiset moraalinystyrät miettimään, miten itse toimisi, jos noissa saappaissa seisoisi. Virkistävä näkökulma pohtia poliittisia valintoja, vaikkakin osa kirjasta varmasti menee kasvojen kohotuksen piikkiin.

Teresa kirjoitti...

Loppujen lopuksi kirjassa on aika vähän ministeriaikojen pohdintaa tai selittelyä. Toisaalta olisin kaivannut, mutta se osuus on varmaan hoidettu edellisessä kirjassa Madam Secretary, jossa on enemmän hallitusvuosien juttuja. tässä kirjassa paistaa enemmänkin lähes pelko siitä kuinka nykyinen hallinto uhkaa ajaa itsensä umpikujaan suhteessa muuhun maailmaan. Joku amerikkalainen tutkija totesikin, että menee vuosia ennen kuin bushin hallinnosta toinnutaan ja kysytään, että mitä hemmettiä silloin oikein pääsi tapahtumaan.