sunnuntai 4. toukokuuta 2008

Etelän kuningatar

Arturo Pérez-Reverte

(Suomentanut Satu Ekman, alkuperäisteos La Reina del Sur, kustantaja Like)

"Yöpöydällä odottavan kirjan avaamalla hän onnistui joskus pitämään loitolla myös tutun pelkonsa harmaana häämöttävää aamua kohtaan, silloin kun tunne kävi sietämättömäksi. Ja niin Teresa huomasi, että eloton esine, jossa oli pelkkää mustetta ja paperia, alkoi elää, kun hän sen sivuja kääntelemällä ja rivejä lukemalla heijasti siihen oman olemuksensa, tietämyksensä, mieltymyksensä, hyveensä ja paheensa. Ja nyt hän oli varma aavistuksesta, joka oli aikaisemmin käynyt hänen mielessään,..., että kahta samanlaista kirjaa ei ole, koska milloinkaan ei ole ollut kahta samanlaista lukijaa. Ja että jokainen luettu kirja on ainutlaatuinen, tarina vailla vertaa, aivan oma maailmansa, niin kuin jokainen ihminen."

Luen harvoin mitään kirjoja kahteen kertaan, saati useammin. Etelän kuningatar on ehdoton poikkeus. Voisin lukea sitä loputtomasti. Tutustuin Arturo Pérez-Reverten tuotantoon Flaamilaisen taulun myötä. Ja ihastuin ikihyviksi. Ensin minua hieman hämäsi tietyllä tapaa hidas kirjoitustyyli, jossa korostuu tunteiden ja ympäristön loputon kuvaus toiminnan jäädessä vähemmälle. Onneksi kuitenkin opin lukemaan Pérez-Reverteä oikein. Juuri polveileva kuvaus mahdollistaa samaistumisen hahmoihin ja maisemien avautumisen silmien edessä.

Etelän kuningatar pohjautuu tositapahtumiin naisesta, joka selviytyi huumebisneksessä kuta kuinkin ehjin nahoin. Tarinan juoni ja tapahtumat eivät oikeastaan sinänsä herätä minussa mitään mielenkiintoa eikä huumekartellien salakuljetukset ja välienselvittelyt juurikaan kiinnosta. Pérez-Reverte kuvaa kuitenkin äärimmäisen koukuttavalla tavalla Teresa Mendozan sielunmaisemaa. Vaikka päähenkilö monesti jää pohtimaan itseään ja elämäänsä kohtaavia toistuvia tapahtumia ei kirjassa kuitenkaan ole toiston makua. Kirjan kieli ja kuvannollisuus saavat jännittävät kohdat tuntumaan lähes todellisilta. Oikea maailma unohtuu hetkeksi ja tulee katsottua Tilannetta silmiin suoraan aitiopaikalta. Tämä on niitä kirjoja, jotka pitää lukea loppuun yhdellä kertaa.

Kirja kuuluu ehdottomiin suosikkeihini myös siksi, että päähenkilön olemus herättää itsessäni paljonkin ajatuksia. En todellakaan ole kokenut mitään sellaista mistä kirja kertoo (ainakaan tässä elämässä), mutta silti jossain kohdin tulee tunne, että päähenkilön ajatukset kohtalosta ja omasta roolistaan maailmassa, näkymättömistä säännöistä ja ennen kaikkea oman itsensä tarkkailusta osuvat hyvin lähelle omia ajatuksiani. Teresa Mendozan tapa pitää tunteet sisällään ja tarkkailla muita saavat kaiken ihailuni. Hänen taitonsa vetää oikeista naruista miesten maailmassa on kadehdittavaa. Miksikö? Se jääköön jonkun keittiöpsykologin hommaksi selvittää... :)

Teresa Mendoza lukee paljon. Ja oppii lukemastaan. Pääsee seikkailuihin. Myös nämä kuvaukset saavat minut pitämään kirjasta. Pérez-Reverte osuu naulan kantaan kirjoittaessaan jokaisen kirjan mukanaan tuomasta seikkailusta.

"Siksi hän luki niin paljon. Vankilassa hän oli oppinut, että lukemalla, etenkin romaaneja, hän käytti pääkoppaansa aivan uudella tavalla, ikään kuin hän olisi todellisuuden ja fiktion välisten rajojen hälvetessä päässyt seuraamaan omaa elämäänsä ulkopuolisena tarkkailijana. Kirjoista oppi sitä paitsi uusia asioita myös ajattelemaan eri tavalla, tai selkeämmin, sillä kirjan sivuilla muut ajattelivat hänen puolestaan. Lukukokemus oli väkevämpi kuin elokuva tai televisiosarja, jotka olivat konkreettisia esityksiä, tiettyjen näyttelijöiden ja näyttelijättärien ilmeitä ja ääniä, kun taas romaanissa saattoi lisätä oman näkökulmansa jokaiseen tilanteeseen ja henkilöön, jopa kertojan ääneen. Joskus kertoja oli romaanissa tunnettu tai tuntematon hahmo, joskus se oli lukija itse. Sillä romaania kirjoitettiin uudelleen aina sivua käännettäessä."

Kirjan pitäisi kai olla hieman traaginen, mutta minut se hymyilemään. Melankolisesti.

Ei kommentteja: