maanantai 22. joulukuuta 2008

Carpe jugulum


Terry Pratchett

(suomentanut Mika Kivimäki, alkuperäisteos Carpe jugulum, kustantaja Karisto)

"Toinen arvoitus on tämä: miksi vampyyrit ovat aina niin typeriä? Aivan kuin iltapuvun pitäminen vuorokauden ympäri ei olisi ilmikuollut vinkki jo sellaisenaan, miksi heidän pitää vielä asua vanhoissa linnoissa, joissa on tarjolla niin paljon keinoja vampyyrien kukistamiseen, kuten helposti repäistäviä verhoja ja seinäkoristeita, joista oli helppo vääntää nopeasti jokin uskonnollinen symboli? Kuvittelivatko he tosissaan, että heidän nimensä kirjoittaminen takaperin hämäisi ketään?"

Veikkaisin Terry Pratchettin Kiekkomaailmaan sijoittuvien kertomusten olevan kuin sinihomejuusto; sitä joko ei vain ymmärrä tai sitten siitä pitää todella paljon. Välimuotoa ei tässä tapauksessa varmaan ole olemassa. Itse kuulun Pratchettin kohdalla jälkimmäiseen ryhmään (ja sinihomeen kohdalla edelliseen..). En ole lukenut Kiekkomaailman tapahtumista ilmestyneitä kirjoja kuin ehkä viisi tai kuusi, mutta lähestulkoon aina reaktio on sama: Pidän siitä parodioivasta mustasta huumorista, jota kirjailija viljelee armoa antamatta.

Tällä kertaa parodian kohteena ovat vampyyrit ja uskomukset heidän kukistamisekseen. Ja tietysti valta. Valta on suorastaan klisee kun puhutaan satiirista. Ahneita on helppo parodioida. (mikäli tuo verbi on edes oikeasti olemassa..)

Carpe jugulum tarkoittaa 'tartu kurkkuun'. Kirjassa uuden ajan vampyyrit, jotka kutsuvat itseään muodikkaasti vampiireiksi, ottavat erään Kiekkomaailman valtakunnan haltuunsa aikomuksenaan tietysti riistää sen asukkaita. Vampiirit ovat päämiehensä johdolla opetelleet eroon 'psykokromaattisista' oireistaan, kuten päivänvalon pelosta tai valkosipulin vaikutuksista. Kaikki mahdolliset kliseet perinteisistä vampyyrielokuvista ja -kirjoista on käytetty. Vanhan linnan urkuja ja isäntien oopperaviittoja myöten. En ole pahemmin koskaan perehtynyt vampyyri-"genreen", joten erinäisiä viittauksia saattoi mennä lukiessa ohi, mutta ne jotka bongasin, iskivät kyllä tämän lukijan nauruhermoon.

Tiedättehän ajatuksen, jossa joku kaunis nuori neito eksyy keskieurooppalaistyyppiseen yksinäiseen linnaan, joka on täynnä synkkiä valuvia kynttelikköjä, hämähäkinseittejä, pölyä ja avoinaisia ikkunoita. Linnan isäntä pitää yllään frakkia ja oopperaviittaa ja huvittelee soittamalla synkkiä melodioita uruilla. Linnanherralla on epäilyttävän ruma palvelija ja mustien hevostan vetämä mustin tupsuin ja höyhenin koristeltu vaunu. Ja sitten neito eksyy yöpaidassaan linnan käytäville salamoiden iskiessä ja löytää huoneen, jossa on puuvaarnoja ja arkku ja loppu onkin historiaa. Vampiirit yrittävät irti tästä vanhasta nuivettuneesta käsityksestä, vaikka heidän palvelijansa Igor, (vanhan ajan kannattaja) pistää kampoihin parhaansa mukaan. Igor liittoutuu noitien, Muori Säävirkun ja Nanny Auvomielen kanssa ja sekaan sotketaan pappi, pieniä sinisiä miehiä, muutama feeniks-lintu ja kasa spontaanisti kokoontuvia kansalaisia. Niin ja kuningaskin vielä.

Kuulostaa tietysti hullulta. Ja sitähän se onkin, mutta itse pidän tästä kirjoistustyylistä, koska satiirin kohde on usein helposti tunnistettavissa ja lopun aikaa teksti on vain niin kielellisesti osuvaa. Josta tulikin mieleeni, että Harry Potterin suomentamista on kehuttu ja kohuttu monessa mediassa, mutta ei pitäisi unohtaa myös muita fantasian edustajia. Tämäkin teos olisi taatusti voitu pilata huonolla suomennoksella, mutta onneksi niin ei ole käynyt.

Tekisi mieleni siteerata moniakin kohtia kirjasta, mutta se ei olisi teokselle eduksi, koska ne jäävät helposti irti kontekstistaan. Sitä paitsi se, mikä on lukijan mielestä hervottoman hauskaa, ei toisilla sanoilla selitettynä ole enää ollenkaan sama asia. Mutta sen verran mainitsen, että Kiekkomaailman ehdottomasti paras tyyppi on Kuolema. Viikatemies, jolta puuttuu täysin kyky ymmärtää sarkasmia tai ironiaa. Tyyppi, joka ottaa kaiken kirjaimellisesti. Tässä teoksessa Kuolema piipahtaa vain parilla sivulla, mutta sitäkin loistavammissa kohtauksissa. Eräs taskuvaras kohtaa vampiirit eikä tajua mitä on tapahtunut (hän on siis kuollut kohtaamisen seurauksena). Viikatemies tulee korjamaan satoa ja mitä sanoo varas, kun hän kohtaa Kuoleman, jota ei tunnista? Heh. Rahat tai henki! Kohtaus on hilpeä, jos nyt sellaista voi tässä yhteydessä sanoa. Eikä kuulosta tällä tavoin selitettynä oikein miltään. (Kannattaa muuten lukea Pratchettin kirja Viikatemies, joka on omistettu tälle jättikokoisen sirpin kanssa hiipivälle hahmolle.)

Tätä kirjaa on vaikea lokeroida mitenkään sen erityisemmin. Mustaa huumoria, satiiria, vampyyreita ja täydellinen fantasia-maailma. Jos yksikään niistä ei houkuta, ei ehkä kannata tarttua juuri tähän kirjaan, mutta toisaalta, kaikkea uutta pitänee kokeilla. Kiekkomaailman menoon voi jäädä tavallaan koukkuun. Tai sitten minulla on vain kovin kieroutunut huumorintaju. :)

Lumihiutaleet: * * * *

sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä


Junot Diaz

(suomentanut Vuokko Aitosalo, alkuperäisteos The Brief Wondrous Life of Oscar Wao, kustantaja Like)

"Mutta oikeastaan minun ei pitänyt puhua tästä, vaan siitä oudosta tunteesta, josta koko soppa sai alkunsa. Siitä brujatunteesta, joka värähtelee luissani, joka imaisee minut sisäänsä kuin pumpuli veripisaran. Tunne, joka kertoo minulle kun elämäni on muuttumassa. Tuo tunne on palannut."

Oscarin elämää varjostaa sukukirous. Kirous, joka kulkee käsi kädessä Dominikaanisen tasavallan diktaattorin Trujillon maalleen aiheuttamien traumojen kanssa. Kirous, joka on koskettanut Oscarin isoisää, suvun kuuluisaa lääkäriä, Oscarin äitiä ja nyt vainoaa Misteriä itseään. Fukú.

Oscar on läski, domikaani Amerikassa, roolipeleihin hurahtanut nörtti, jonka elämä pyörii sen ympärillä, että hän on edelleen neitsyt. Kirja kertoo pääosin siitä, kuinka sukukirous aiheuttaa Oscarille ongelmia. Vai onko kyseessä kirous? Onko se sittenkin vain elämää? Joka tapauksessa Oscarin elämä kulkee kuin höyryjuna kohti traagista loppua. Ja tietysti naisen takia.

Kirja on kovin moniulotteinen ja antaa ehkä enemmän niille, jotka tuntevat paremmin Dominikaanisen tasavallan historiaa. Tai niille, jotka etsivät identiteettiään kuten Oscar. Kirjoitustyyli on mutkikas ja täynnä sivujuonia ja -mainintoja. Ja kovin traaginen. Oscar on todellinen surullisen hahmon ritari. Periaatteessa juoni on jopa hieman ahdistava, mutta kirjailijan tapa esittää asiat on tyyliä "miksi-surkutella-tämä-on-vain-elämää". En oikein saanut kiinni kirjan maailmasta, vaikka päähenkilön kohtalo tietysti suretti. Toisaalta teki mieli ravistella jannua ja huutaa: "Hanki elämä". Eli kuulun kai sitten kirjan kuvaamiin kiusaajiin. Ei varsinaisesti mitään hyvän mielen luettavaa, mutta sanallista ilotulitusta kyllä.

Mainittavan arvoista kai on, että kirja on voittanut Pulitzer-palkinnon. Varmaankin ensimmäinen P-palkittu kirja, jonka minä olen lukenut. Oscar Waon elämä oli lyhyt ja merkillinen ja niin oli kyllä kirjakin. Tai ei oikeastaan lyhyt, mutta sitäkin enemmän merkillinen.

Lumihiutaleet: * * *

maanantai 1. joulukuuta 2008

Öinen huuto


Patricia Highsmith

(suomentanut Jorma-Veikko Sappinen, alkuperäisteos The Cry of the Owl, kustantaja Gummerus)

"Hän ei ollut mennyt illalla edes vuoteeseen vaan kuljeskellut talossa, istahtanut välillä muutamaksi minuutiksi lukemaan katkelmia runokirjoista, seisahtunut silloin tällöin mustan ikkunan luo katselemaan ulos ja kuuntelemaan pöllön huutoa - pöllön joka oli yksi kuoleman symboleista."

Kirja on alkuaan ilmestynyt 60-luvun alussa ja suomeksi kymmenisen vuotta sitten. Ajan hammas on puraissut kohtuullisen pahasti ja minä koin tarinan tuskattuvana ajanhukkana. Mutta Aakkoshaasteen eteen on uhrauduttava. Yritän tosissani saada sen suoritettua. Ja tämä kuulosti ainoalta Ö:llä alkavalta kirjalta, jonka viitsin lukea. Tunnustettava on, etten muuten olisi tarttunut koko opukseen.

Kirjan nimi on yksi kohtuullisen tympeä seikka. Missä on öinen huuto? Koko kirjassa ei ole mitään öiseen huutoon viittaavaa. Vertasin kirjan nimeä alkuperäiseen, The Cry of the Owl, ja sain pientä lisävalaistusta asiaan. Suomennos kirjan nimen suhteen on todella huono. Kirjan suuri teema on kuolema ja eri ihmisten suhtautuminen siihen. Sitten tuo katkelma, jonka lainasin kirjasta onkin se ainoa, joka kytkee pöllön huudon kuolemaan. Luulin, että pöllö on viisauden symboli eikä kuoleman, mutta ehkä kyseessä on joku pöllölajien ero. Eli alkuperäinen nimikään ei oikein istu. Kyllähän kirjassa on varmaan tarkkasilmäiselle lukijalle jotain trillerimäistä piiloanalyysiä ihmisten pahuudesta ja kuoleman läheisyydestä, mutta ehkä en ole vain tarpeeksi outo ymmärtääkseni sitä. Juoni puhukoon puolestaan.

Päähenkilö Robert on eronnut keskivertoinsinööri, jonka ex-vaimo on rasittava alkoholisti-psykopaatti. Robert tapaa yksinasuvan nuoren naisen, Jennyn, joka kärsii pikkuveljensä kuoleman aiheuttamasta traumasta. Jennyllä on poikaystävä, joka on mustasukkainen ja väkivaltainen psykopaatti. Tapahtumat sijoittuvat pieneen amerikkalaiseen kaupunkiin, jossa kaikki tuntevat toisensa, paitsi Robertin, joka on juuri muuttanut kaupunkiin tullakseen töihin paikalliseen lentokoneen osia valmistavaan yritykseen. Robert ja Jenny tapaavat, kun Robert hiiviskelee Jennyn talon kulmilla. Yksi asia johtaa toiseen ja Jenny jättää psykopaatti-poikaystävänsä, koska ihastuu Robertiin jolloin poikaystävä liittoutuu toisen psykopaatin, ex-vaimon kanssa, joka haluaa kostaa Robertille. Kaikki valehtelevat kauheasti ja Robert seuraa hiljaa vierestä. Välissä puhutaan paljon puhelimessa erilaisten henkilöiden kanssa, ajellaan autoilla ja laitetaan ruokaa. Sitten sotketaan poliisi asiaan ja lopuksi suurin osa porukasta kuolee.

Todella ankeaa.

Lumihiutaleet: *

keskiviikko 26. marraskuuta 2008

Yllätysvieras


Cecelia Ahern

(suomentanut Terhi Leskinen, alkuperäisteos If you Could See Me Now, kustantaja Gummerus)

"Kun lasi tai lautanen putoaa maahan, kuuluu kova räsähdys. Kun ikkuna menee rikki, pöydänjalka katkeaa tai taulu putoaa seinältä, seurauksena on erilaisia ääniä. Mutta kun sydän särkyy, siitä ei kuuluu hiiskahdustakaan."

Minulla oli voimakas ennakkoasenne tähän pokkariin, jonka satuin joskus kesällä hankkimaan. Ajattelin, että kyseessä on vaihteeksi jälleen elämää suurempaa amerikkalaista hömppää, jossa taas joku löytää "sen oikean" kaikkien hankaluuksien jälkeen. Takakannessa on siteerattu Cosmopolitan-lehden arviota kirjasta ja se lisäsi ennakko-oletustani, että kirja kuuluu samaan kevyeen kastiin kuin lehtikin. Myös kannen kuvitus ja väritys suuntasi ajatukseni imelään "sinkkuäidille sulhanen" -tarinaan.

Vähänpä tiesin.

Ensinnäkään kirja ei kerro amerikkalaisesta naisesta, vaan irlantilaisesta. Periaatteessa tapahtumat voisivat tapahtua missä vain, maalla ei tässä ole väliä, mutta Irlanti on juuri sopiva. Maalla on riittävästi katu-uskottavuutta. Toisekseen, Cosmopolitanin siteeraus kuuluu: "Mikä parasta, kirja onnistuu yllättämään myös lukijan!". Tämä pitää täysin paikkansa. Ehdottoman positiivisella tavalla.

Kirja kertoo Elizabethista ja Ivanista. Elizabeth on sisustussuunnittelija pienessä irlantilaisessa kaupungissa. Hän on kuusivuotiaan sisarenpoikansa Luken huoltaja. Luken äiti, Saoirse, on ongelmakimppu, joka käyttää liikaa kaikenlaisia nautintoaineita ja aiheuttaa hankaluuksia itselleen ja siinä sivussa kaikille muillekin. Elizabethin ja Saoirsen äiti on lähtenyt kotoa tyttöjen ollessa pieniä ja heidän isänsä on musertunut loppuelämäkseen sen takia. Elizabeth pelkää sekä menneisyyttään että nykyisyyttään ja piiloutuu pedantin ulkokuoren taakse. Kunnes kylään tulee vieras, Ivan.

Ivan tuo Elizabethin ja Luken elämään uusia tuulia ja rentoutta. Ivan tuntuu olevan vapaa kaikista sosiaalisista koodeista ja säännöistä, jotka säätelevät ihmisten elämää muiden silmissä. Tiedättehän kompleksin mitä-naapuritkin-nyt-ajattelevat... Mutta kuka Ivan oikeastaan on? Sitäpä en tässä kerro, vaikka mieli tekisi muutama avainsana paljastaa. Sen verran voin kuitenkin mainita, että Ivan on kotoisin paikasta nimeltä Sutivukileim.

Cosmopolitanin kommentin mukaisesti kirja kyllä yllätti ainakin tämän lukijan. Se johtuu pääosin ennakkoasenteesta, josta ei voi syyttää ketään muuta kuin itseään. Periaatteessa kirjassa on kevyttä piirrettä, mutta mitään siirappista hömppää se ei ole (kansikuvasta huolimatta). Kirjan loppupuolen kohta, jossa kuvaillaan mahdottoman rakkauden aiheuttaa sydämen särkymistä, sai kyllä silmät sumeaksi. Kauniisti ja ajatuksella kirjoitettu hyvän mielen tarina. Missä lieneekään Ivan nyt?

Lumihiutaleet: * * * *

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Käärmekivi


Jason Goodwin

(suomentanut Pekka Tuomisto, alkuperäisteos The Snake Stone, kustantaja Karisto)

"Yashim avasi kirjan ja silitti sen sivuja. Yöilman virratessa kaupunkiin hän kuuli, miten rakennus rasahteli viiletessään, kun sen puiset liitokset löystyivät tuuma tuumalta. Alhaalla kadulla koira alkoi päästää kumeita ja käheitä haukahduksia kerta toisensa jälkeen."

Joskus lukiessaan törmää kirjailijan luomiin mielikuviin, jotka eivät periaatteessa todellisuudessa pidä kirjaimellisesti paikkaansa. Joskus niihin ei kiinnitä huomiota tai ei viitsi olla turhan pikkutarkka. Mutta joskus, kuten nyt, on pakko viilata pilkkua. Ihan vain mielenrauhan kannalta. Epäjohdonmukaisuudet tai mahdottomuuksilta tuntuvat asiat nimittäin pilaavat sen tunnelman, jonka on ehtinyt mielikuvitukseensa luoda. Kukin lukija tietysti kiinnittää huomiota hieman erilaisiin seikkoihin. Minä törmäsin mielikuvaan puun lämpölaajenemisesta ja -kutistumisesta.

Ensinnäkään, puu ei käsittääkseni laajene tai kutistu LÄMMÖN seurauksena juuri paljoakaan. KOSTEUS on paljon suurempi tekijä. Toki lämpö ja ilmankosteus kulkevat käsi kädessä. Rakennuskäytössä yhtenäinen umpipuuosa ei yleensä ole kymmeniä metrejä pitkä, vaan liitoksia löytyy tietyin välimatkoin. Ja koska lämpölaajenemisen suuruus on sidoksissa kappaleen pituuteen, ei puuosa mitenkään voi kutistua tuumia vain viilenemisen seurauksena. Jos joku puinen liitos kutistuu missään olosuhteissa tuumia, on tilanteessa jotain täysin eriskummallista.

Puun rasahtelu perustuu fysiikaalisiin tapahtumiin. Lämmin ilma sitoo enemmän kosteutta kuin kylmä ja puu on hygroskooppinen materiaali eli pystyy sitomaan ja luovuttamaan kosteutta. Niinpä uskottavampaa on, että puinen rakennus alkaa kutistua kuivuessaan eli päivän kuumuuden polttaessa. Illalla, jolloin ilma viilenee ja luovuttaa kosteutta, puu sitoo sitä itseensä eli turpoaa hieman. Ja yksikään näistä liikahduksista ei todellakaan tapahdu tuumissa vaan kysymys on millimetreistä, jos aina niistäkään. Kosteuden aiheuttamien muutosten suuruus riippuu täysin lämpötilanerojen suuruudesta ja kosteuden määrästä ilmasta. Mitä suuremmat erot, sitä suuremmat muutokset.

Kyseessä oli todella häiritsevä yksityiskohta, koska se mainittiin kolme kertaa peräkkäin ja aina samalla tavalla. Pahoittelen kovasti moista pikkutarkkuuttani tässä asiassa, mutta koska osaksi suunnittelen työkseni puisia liitoksia rakennuksiin, nousevat niskavillat pystyyn pelkästä ajatuksesta, että jokin liitos kutistuu tuumia. Sellainen rakennus ei kauaa pysyisi pystyssä. Sellainen puulaji ja kosteuden vaihtelut olisivat todella harvinainen näky. Ymmärrän toki millaista tunnelmakuvausta ja äänimaailmaa kirjailija on tässä kohtaa hakenut, koska puun rasahtelu illan viiletessä on olemassa oleva ilmiö. Kirjan kuvaamassa tilanteessa se vain tulee juuri PÄINVASTAISESTA tapahtumasta eli siitä että kuiva puu alkaa saada itseensä pieniä määriä kosteutta ja turvota, kuin siitä, että se kutistuisi jäähtyessään.

Tämä kaikki vain kuriositeettina, koska yksityiskohta ei ollut millään tavalla oleellinen kirjan juonen kannalta.

Käärmekivi jatkaa eunukki Yashim Togalun seikkailuja 1800-luvun alun Istanbulissa. Tällä kertaa Yashim joutuu itse epäillyksi murhasta ja hän päättää ratkaista arvoituksen ennen kuin hänen maineensa palatsissa ja koko kaupungissa tahrautuu. Kaupungin kolmen olemuksen: Bysantin historian, Konstantinopolin uskontojen ja Istanbulin merenkulun ja kaupankäynnin aikaansaamat ihmisvirrat, perinteet sekä myytit sekoittuvat mausteisena kokonaisuutena Yashimin tutkimuksiin. Kulttuurien sulatusuuni, idän ja lännen törmäyspiste. On muotia, että rikoksia ratkaiseville etsiville ja poliiseille luodaan kirjoihin jotain ruoanlaittoon liittyviä ominaisuuksia ja se on jo vähän tylsä yksityiskohta, mutta Goodwinin kirjoissa pikantin lisän antaa kuvaus perinteisistä turkkilaisista ruokalajeista ja valmistustekniikoista. Sipulin paistumisen raskaassa pannussa hiiliuunin päällä voi melkein haistaa.

Sekä Käärmekivessä että esikoisteoksessa Janitsaaripuussa, tapahtumia, henkilöitä ja paikkoja on paljon. Palatsijuonittelut kuuluvat kuvioon, samoin ammattikiltojen ylpeiden edustajien tapaamiset, basaariostokset ja eri kansalaisuuksiin kuuluvien ihmisten pukeutumisen kuvaukset. Sinällään juoni ei tarjoa uutta rikosmysteereissä, mutta ympäristö ja ajankohta tuovat juuri sen kiehtovuuden mitä tarina kaipaa. Voi todellakin kuvitella itsensä parinsadan vuoden päähän Istanbulin kapeille kaduille järjestäytyneeseen sekamelskaan.

Odotan kyllä mielenkiinnolla kolmatta osaa, sillä valtataisteluhan siellä täytyy olla tiedossa tämän kirjan tapahtuminen valossa. Poliittista juonittelua ja palatsin takahuoneiden salaisuuksia. Välipalaksi.

Lumihiutaleet: * * *

keskiviikko 19. marraskuuta 2008

The Ghost


Robert Harris

(kustantaja Simon & Schuster)

"I watched my sentences emailed to the news agencies. And within a couple of minutes, on the computer screen and on television, I started seeing and hearing them all over again. ("In a statement issued in the last few minutes, the former prime minister says..."). The world had become our echo chamber."

Tämä kirja on ilmestynyt suomeksikin nimellä Haamukirjoittaja. Olen kuitenkin iloinen, että luin kirjan englanniksi. Kirjan päähenkilöt ovat brittiläisiä ja heidän tavassaan puhua on mielestäni paljon sellaista, joka on kovin vaikea suomentaa. Tai ainakin se jollain tavalla uppoaa paremmin alkuperäiskielellä. Lisäksi englanninkielisen painoksen kansilehdet ovat mielenkiintoista luettavaa. Olen tähän kiinnittänyt huomiota aikaisemminkin. Sieltä löytyy vaikka mitä tietoa; muun muassa hakusanat, joilla Kongressin kirjastosta voi kirjan tietoja selata. Mikäli siis ymmärsin lukemaani oikein.

No, itse kirjaan. Britannian ex-pääministeri kirjoittaa muistelmiaan julkisuuskuvaansa parantaakseen ja kuten tapana, joku toinen, haamu, kirjoittaa ne hänen puolestaan. Kirjan päähenkilö saa pääministerin muistelmat tehtäväkseen, koska edellinen haamukirjoittaja kuolee äkillisesti. Haamun haasteena on löytää kirjaan ex-pääministerin ääni ja tyyli, jota tehtävää hän suorittaa haastattelemalla asiakastaan ja tutkimalla arkistoja. Kirjoittajan paneutuessa tehtäväänsä, hän löytää ristiriitaisia tietoja niin pääministerin menneisyydestä kuin edellisen haamun kuolemasta ja niiden todenperäisyyttä tutkiessaan joutuu keskelle poliittista pommia. Loppuratkaisu on, kuten odottaa saattaa tämän tyylilajin kirjoista, yllättävä mutta tarkemmin ajateltuna ei ehkä sittenkään. Jännite kyllä säilyy koko kirjan ajan ja oli pakko lukea aina vain vähän lisää ennen kirjan laskemista käsistään, sen verran uhkaavaan sävyyn tapahtumat vyöryvät. Silti kyse ei ole mistään toimintakirjasta, vaan enemmänkin poliittisesta jännitteestä ja diplomatian kiemuroista. Kirja antoi, vaikka fiktiota onkin, aika mielenkiintoisen kuvan maailmanpolitiikan näyttämöstä ja ICC:stä. Tätä voi suositella luettavaksi myös salaliittoteorioita rakastaville.

Kirja on saanut paljon kansainvälistä huomiota, koska on väitetty, että teoksen ex-pääministeriparin inspiraationa olisivat Tony ja Cherie Blair. Etenkin kirjassa esiintyvän pääministerin vaimo Ruth Lang kuvataan sekä ulkonäöllisesti että suhteessa mediaan kovin samankaltaisena kuin rva Blair. Mutta toisaalta, siihen ne yhtymäkohdat taitavat kuitenkin jäädä. Veikkaan, että kirjan myynti ei ainakaan ole huonontunut tästä kohusta. Harris on työskennellyt Blairin kanssa läheisestikin, kunnes heille tuli eriäviä näkemyksiä Irakin sodasta. Niinpä yleisön uteliaisuutta voidaan hieman voidella ajatuksella, että jotain tällaistäkö oli meneillään politiikan takahuoneessa.

Tuohon en ota mitään kantaa, että mikä osa on fiktiota tai mikä faktaa. En ole niin perehtynyt kirjasta käytyyn keskusteluun. Selvää on kuitenkin se, että olen kuin suuri osa lukijakunnasta, eli kirjan tapahtumat ovat sen mielenkiintoisempia mitä enemmän antaa itselleen periksi miettiessään mikä voisi olla kuten oikeassa elämässä. Pientä leikittelyä ajatuksella. Lisäksi vilkaisu haamukirjoittajan työhön tuo kirjaan yllättävän kiinnostavan vivahteen. Asioita, joita ei ole koskaan tullut ajatelleeksi. Kyllähän sen periaatteessa on tiennyt, ettei kaikilla julkisuuden henkilöillä voi olla aikaa ja taitoa kirjoittaa elämänkertojaan itse, mutta kuitenkin jollain naiivilla tavalla on kuvitellut, että josko kuitenkin...

Eli hyvää, perusjännittävää lukemista. Ei mikään klassikko, mutta myyntimenestys ilmiselvästi.

Lumihiutaleet: * * *

lauantai 1. marraskuuta 2008

Kuun kirkkaus


Lian Hearn

(suomentanut Jaakko Kankaanpää, alkuperäisteos Brilliance of the Moon, kustantaja Otava)

"Valtakuntasi on ulottuva mereltä merelle, mutta rauhan hintana vuotaa veri. Viidellä taistelulla saat rauhan, neljällä jotka voitat ja yhdellä, jonka häviät.."

Kuun kirkkaus on Otorin klaanin trilogian viimeinen osa. Ensimmäiset osat, Satakielilattia ja Nurmi vuotenaan, kertoivat tarinaa orvoksi jääneestä Takeosta, hänen kohtalostaan Otorin klaanissa ja Kolmessa valtakunnassa. Kyseessä on perinteinen hyvän ja pahan taisto, mukana traagista rakkautta, ripaus yliluonnollisia kykyjä, suuria sotajoukkoja ja sotureiden kunniaa. Tavallista erikoisemman tarinasta tekee sen ympäristö. Otorin klaanin tarina sijoittuu Kahdeksalle saarelle historiallista Japania muistuttavaan maailmaan.

Kirjailija johdattaa lukijansa kirsikkapuiden ja vesiputousten kauniiseen maisemaan. Japanilaistyyppistä luontoa kuvataan kaikissa kirjoissa todella mukaansatempaavasti. Voisi kuvitella itsensä ratsastamassa Takeon joukkojen mukana vuodenaikojen vaihtuessa ympärillä. Tunnelman syntymiseen vaikutti mielestäni myös kirjan ulkoasu fonttivalintaa ja kirjan kokoa myöten. Tarinan parasta antia olivat ympäristökuvausten lisäksi soturikulttuurin nyanssit kunniallisine kuolemineen ja etiketteineen.

Toki tarinassa on paljon muutakin kuin sotaa ja sotureita. Takeon ja Kaeden välillä traaginenkin rakkaus kuljettaa päähenkilöitä ympäri Kolmea valtakuntaa, kun kohtalo puuttuu peliin aina ratkaisevalla hetkellä. Kaeden elämää säätelevät miesten maailman naisille asettamat säännöt, jossa liian vahvat naiset koetaan uhkana. Takeo puolestaan taistelee perimiensä ominaisuuksien ja tulevaisuuden vaatimusten ristitulessa. Kaikki menneisyyden ratkaisut tulevat kummittelemaan enemmin tai myöhemmin.

Kirjan loppupuolella vihjataan jo tulevaan. Takeota koskeva ennustus ei ehdi käydä toteen kokonaisuudessaan näiden kirjojen sivuilla vaan luvassa on itsenäinen jatko-osa. En ole tarkistanut saako sitä jo suomeksi, mutta itselläni hyllyssä komeilee The Harsh Cry of the Heron. Taitaa joutua odottamaan hetkisen lisää. On muita kirjoja jonossa ensin :)

Lumihiutaleet kirjalle: * * *
Lumihiutaleet saagalle: * * * *

lauantai 11. lokakuuta 2008

Unohdettu Ombria


Patricia A. McKillip

(suomentanut Natasha Vilokkinen, alkuperäisteos Ombria in Shadow, kustantaja Karisto)

"Nyt kun hän näytti olevan peruuttamattomasti ihminen, ihmismäiset kysymykset alkoivat kuhista hänen mielessään, asiat, jotka hän oli määrittämättömässä olotilassaan jättänyt vuosiksi vaille huomiota. Kuka minä olen? hän ihmetteli hiljaa, ja yhtä kiihkeästi hän kysyi noidalta: kuka sinä olet? Mikään ei enää näyttänyt varmalta; hänestä tuntui, että jos hän lakkaisi ajattelemasta asiaa, hän saattaisi jopa unohtaa kuinka kävellään."

Luin tuossa aikaisemmin McKillipin toisen teoksen Basiliskin laulu. Siinä tarinan juoni kietoutui soittimien ja musiikin ympärille. Unohdettu Ombria puolestaan kutoo kertomustaan piirtämisen ja nimenomaan hiilellä piirtämisen ympärille. Pakostakin mietin, että mahtaako seuraava McKillipin kirja kenties tuoda runoutta tai kuvanveistoa tai jotain muuta luovaa elementtiä fantasian maailmaan. Näissä kirjoissa päähenkilöiden voimat nousevat heidän luovuudestaan aluksi heidän itsensä tietämättä ja ymmärtämättä. Tarinan edetessä tämän voiman avulla on mahdollista palauttaa maailmaan tasapaino, jota joku pimeämmän puolen edustaja on horjuttanut.

Unohdetusta Ombriassa seikkailevat orvoksi jäänyt nuori ruhtinas; hänen isänsä rakastajatar, entinen kapakkapiika; varjoihin unohdettu velho ja hänen vahakaisensa; ruhtinaan äpäräserkku, joka piirtää hiilellä varjoihin kätkeytyvän maailman ääriviivoja ja rauhoittaa sillä levotonta vaeltajasieluaan. Ja sitten on tietysti se paha, Musta Valtiatar, jonka ikä on mysteeri ja vallanhimo suunnaton. Näillä aineksilla syntyy hieman unenomainen, jopa ikiaikainen tarina hyvän ja pahan taistelusta ja suurista voimista, joita piilevä maailma kantaa sisällään.

Hieno tarina jälleen. Ehdottomasti. Tuo luovuuselementti ei ole ainoa yhtymäkohta Basiliskin lauluun, sillä kiinnitin huomiota mielenkiintoiseen tapaan kuvata jonkun naispäähenkilön pukeutumista. Basiliskin laulussa se oli ruhtinaan typerämpi tytär ja Unohdetussa Ombriassa velhon vahakainen Mag. McKillip kuvaa pukujen elementtejä, värejä ja materiaaleja, osana tilanteen tunnelmaa. Ei niinkään luodakseen yksityiskohtaista selitystä mitä kukakin hahmo kantaa yllään, vaan tuoden omituisia piirteitä juonenkäänteisiin. Osa niistä jäi ehkä tälle lukijalle pimentoon, mutta kirjoitustyyli on kyllä kiinnostusta ylläpitävä.

Kuten totesin jo Basiliskin kohdalla, ei tämä ole perinteistä fantasiaa, mutta se on vain vahvuus eikä heikkous ja saa kyllä odottamaan seuraava kirjaa. Lisäksi tällaisia on mukavaa napsia "välipalana". Saa kokonaisen kertomuksen yhden kirjan muodossa, eikä tarvitse sitoa mielikuvitustaan moniosaisiin puuduttaviin saagoihin. Ja tässäkin Ombrian sukupuu tuli jo esiteltyä, ei siinä välttämättä vaadita erillistä liitettä kirjassa esiintyvistä aatelissuvuista. Ei sillä, etteikö myös sellaisia tarinoita olisi mukavaa lukea.

Lumihiutaleet: * * * * *

sunnuntai 5. lokakuuta 2008

Tuhokapitalismin nousu


Naomi Klein

(suomentanut Ilkka Rekiaro, alkuperäisteos The Shock Doctrine: the Rise of Disaster Capitalism, kustantaja WSOY)

"Tämä kehitys on viety pisimmälle Israelissa. Koko maa on suojattu muurilla, ja sen ympärillä asuu pysyvillä punaisilla vyöhykkeillä ihimisiä, joita ei milloinkaan päästetä sisään. Juuri tältä yhteiskunta näyttää, kun se on menettänyt taloudellisen kimmokkeen rauhan solmimiselle ja kun on sen taloudellisen edun mukaista käydä loputonta terrorismin vastaista sotaa, jota on mahdoton voittaa. Aidan toinen puoli näyttää Israelilta ja toinen Gazalta."

Kirjahyllyssä on viime viikoilla ollut hiljaista. Töissä on ollut kiireitä ja sitten vielä vähän lisää kiireitä. Toisena syynä on ollut tämä tiiliskivi, jota olen kahlannut läpi. Naomi Kleinilla on niin paljon asiaa, ettei sitä pysty kovin nopealla tahdilla sisäistämään ja rehellisesti on sanottava, että välillä maailmantalouteen liittyvät asiat ovat äärimmäisen tylsää luettavaa. Miksi sitten kahlasin kirjan läpi? Siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikesta huolimatta jäin siihen koukkuun.

Klein kirjoittaa maailmanlaajuisesta vapaan kaupan rintamasta, joka Tuhokapitalismin nousussa saa vähintäänkin salaliiton leiman. Kirja on ennen kaikkea paljastuskirjan tyylinen tai ehkä sen tarkoitus on shokeerata ja provosoida lukijaa. Vapaan kaupan ajattelijoita ei liiemmin säästellä kirjan sivuilla vaan jatkuvasti nousee esiin samoja nimiä, henkilöitä ja yrityksiä, jotka ovat hyötyneet maailmalla tapahtuneista katastrofeista taloudellisessa mielessä hyvinkin paljon.

Kirjaa lukiessa tulee väistämättä mieleen voimakaskin kritiikki Kleinin väitteille. Hänellä on kirjan lopussa uuvuttava lähes 80-sivuinen lähdeluettelo, joten taustat on kyllä tarkistettu. Silti välillä tulee ajatus, että ehkä kirjoittaja vetää hieman liian suoria johtopäätöksiä esimerkiksi Neuvostoliiton romahduksesta. Ehkä siinä oli muitakin tekijöitä, kuin vain Chicagossa taloustieteitä opiskelleet konsultit, (mutta tämä vain mielipiteenä). Toisaalta, jos osakin kirjan asioista on kuten Klein väittää, niin maailman voi nähdä aika erilaisin silmin. Jos sanotaan, että raha määrää kaikesta, niin se on kyllä ajatus joka syöpyy lukijan mieliin kirjan edetessä.

Kleiniä on moitittu siitä, että hän kirjoittaa vain syytöksiä eikä tarjoa ollenkaan ratkaisuja, mutta mielestäni se ei ehkä ollutkaan tämän kirjan tarkoitus. Veikkaan, että suurimmalle osalle lukijoita kirjan sisältö tarjoaa kokonaan uudenlaisen maailman ja uusia näkökulmia niin kovin moniin tuhoisiin tapahtumiin maailmalla. Sellaisten asioiden sulattelukin vie aikansa. Sitä paitsi fyysisesti kyseessä olisi ollut täysin käsittämättömän painava järkäle, jos siihen olisi lisätty vielä poliittinen ohjelma, kuinka kaikki maailman ongelmat ratkaistaan. Mielestäni kirjan suurin tarkoitus on herättää keskustelua ja saada ihmiset näkemään esimerkiksi Irakin sodan syyt toisin. Moni varmasti on miettinyt, että mitä järkeä on ensin pommittaa kaikki rakennukset maan tasalle ja sitten organisoida jälleenrakennusoperaatio? Minä ainakin mietin, enkä vain insinöörin näkökulmasta. En vain ole ollut tarpeeksi fiksu, tai ehkäpä olen uskonut maailman hyvyyteen liikaa, jotta olisin oikeasti voinut nähdä sen mitä meidän kaikkien silmien edessä tapahtuu. En nyt tarkoita, että uskoisin jokaista yksityiskohtaa, mikä kirjassa esitetään, mutta ei sieltä tarvitse ottaa kuin suuret linjat ja silti ollaan jonkin sellaisen käsittämättömän ahneuden edessä ettei sitä voi vain ymmärtää.

Kirjasta on sanottu useassa tilanteessa ja julkaisussa, että tämä kirja kaikkien kannattaisi ehdottomasti lukea. En ole millään tavalla vastaan tuota ajatusta. Jokainen meistä tarvitsee jotain tällaista pysyäkseen hereillä maailman tapahtumien suhteen. Se, että mikä on totuus mistäkin asiasta, on täysin mahdoton selvittää, mutta lähelle pääsee, jos joskus perehtyy johonkin asiaan enemmän kuin vain sen, mitä länsimainen media meille syöttää. Tai mitä sen annetaan syöttää. Kriittisyys on tärkeää. Niin tätä kirjaa lukiessa kuin sen kuvaamia tapahtumia seuratessa. Se auttaa ymmärtämään tätä hetkeä ja historiallisia linjoja. Usein historiassa tapahtuneita asioita kuvataan vain yksittäisinä tapahtumina vaikka edellisen tapahtuman ratkaisu usein kätkee sisäänsä seuraavan aloituksen. Se kuuluisa historiallinen jatkumo. Eivät taloudelliset asiat vain ala jostain ja lopu johonkin vaan kaikella on syynsä ja seurauksensa. Tätä jatkumoa Klein esittelee kirjassaan erittäin mielenkiintoisesti ja johdonmukaisesti.

Kirjan perusajatuksena on se, että vapaata kauppaa kannattavat lobbaajat ovat saaneet hallitukset ympäri maailmaa tekemään ratkaisuja valtioiden taloudessa, jotka heikentävät valtion omaa valtaa ja sosiaalisia turvaverkkoja ja luovat enemmän valtaa globaaleille yrityksille, joiden pääasiallinen tarkoitus on hyötyä maan heikosta tilanteesta taloudellisesti. Mitä suurempi katastrofi, sen suuremmat ja globaalimmat yritykset käyvät kilpailua jälleenrakennusurakoista. Kaiken tämän seurauksena varallisuuserot kasvavat ja syntyy nk. vihreitä vyöhykkeitä, jossa ne keillä on rahaa, voivat ostaa itselleen turvallisen elämän muurien suojaamilta alueilta ja ne, keillä ei ole varallisuutta, joutuvat taistelemaan nk. punaisilla alueilla, missä elämä on kirjaimellisesti päivittäistä taistelua. Rauha ei ole enää taloudellisesti houkuttavaa. Ennen pelkkä sodan uhka sai kurssit laskuun, mutta nykyisin, tuhokapitalistien maailmassa, katastrofeista osataan hyötyä voimakkaasti. Etenkin USA:n johdolla.

Tuo oli vain äärimmäisen kapea tulkinta kirjan sisällöstä eikä se missään nimessä tee oikeutta teokselle. Ontuvaa analyysia, mutta nyt ei irtoa parempaa, tai sitten se menisi pitkähköksi selittelyksi. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään huuhaa-vasemmiston hyökkäys kapitalistipossuja vastaan, vaan äärimmäisen hyvin esitetty ja perusteltu syytös maailman talousvaltaapitävien tahojen toimista. Ainoana miinuspuolena on kirjan paino, joka teki selällään lukemisesta lähes mahdotonta. Eli jos vain aikaa ja mielenkiintoa löytyy, kannattaa teoksen ehdottomasti perehtyä. Pieni poliittisen historian tuntemus ei ole pahasta, mutta ei mitenkään välttämätöntä.

Seuraavaksi tartun todenteolla Aakkoshaasteeseen, koska se on jäänyt vähän jumiin. Muutamien kirjainten kohdalla tulee ongelmia, mutta olen kyllä tehnyt jo suunnitelman miten edetä. Aika tulee varmaan pahasti vastaan, sillä kun katson taaksepäin, on lukuvauhtini kuukausitasolla aika laimea, vain muutama kirja. Kiirettä siis pitää. Firman lomautukset tulevat tässä kohdin hyvään tarkoitukseen, mutta kai sitä pitäisi kotonakin jotain tehdä... Kuten laittaa puutarha talvikuntoon tai tehdä suursiivous. Kaikenlaista sellaista tavallista ja arkista. (=huono omatunto puhuu, olen katsonut koko viikonlopun WestWingiä DVD:ltä ja lukenut kirjoja.. Pitäisi ainakin imuroida. Ja siivota keittiö. Ja lakaista lehdet portailta. Ja käyttää koiraa pitkällä lenkillä. Ja varmaan pestä pyykkiä ja vaihtaa lakanat. Ja ehkä jopa pyyhkiä pölyjä. Ja sitten olisi vielä yksi tilkkutäkki, joka on ollut tekemättä jo puolivuotta. Ja se tenava kenelle lupasin täkin ryömintäpeitoksi; no arvaatte varmaan, että hän kävelee jo kohta. Jee..)

Lumihiutaleet: * * * * *

tiistai 16. syyskuuta 2008

Lumoavien mausteiden kahvila


Marsha Mehran

(suomentanut Henna Kaarakainen, alkuperäisteos Pomegranate Soup, kustantaja Helmi Kustannus)

"Valo kirkastui hänen hiipiessään lähemmäksi vanhaa konditoriaa, ja voimakas, eksoottinen aromi sai hänen paksut polvensa tutisemaan kuin ujolla koulupojalla."

Siskokset Bahar, Marjan ja Layla ovat maanpaossa Iranista ja ovat päätyneet irlantilaiseen kylään meren äärelle. Sinne he perustavat herkullisia ruokia ja tuoksuja tarjoavan Babylon Cafén. Muistot Iranista ja tapahtumista ennen maasta pakoa eivät kuitenkaan jätä rauhaan, kuten eivät kylän ennakkoluuloiset juorueukotkaan. Lumoavien mausteiden kahvila ei silti ole mikään masentava tai ahdistava kertomus. Päinvastoin. Ihanasti kuvailtuja herkkuja ja ihmisiä. Merellisiä maisemia ja kylän kupeessa kohoava pyhiinvaeltajien vuori.

En ole hetkeen lukenut yhtä hauskasti ja sujuvasti kirjoitettua kirjaa. Mehranin kuvailemat kylän kuivakat juoruakat, ylimielinen olutparoni, kulinaristi kirkkoherra ja haltioihin uskova kauppias ovat niin hauskoja hahmoja, että nauroin tarinan mukana ja säälin hahmoja heidän joutuessaan vastoinkäymisiin. Juonellisesti kysymys ei varsinaisesti ole mistään maata mullistavasta, mutta samalla on kuitenkin. Nuoresta rakkaudesta. Kohtalon sormesta. Ja siitä, että tekee elämässään sitä mistä eniten pitää.

Tapahtumat sijoittuvat 80-luvulle, Iranin vallankumouksen jälkeisiin vuosiin. Siskokset ovat ensin paenneet poliittisia ongelmia Lontooseen ja sieltä eteenpäin Irlannin rannikolle. He vuokraavat leskeksi joutuneelta italialaisrouvalta tämän miehen konditorian tilat ja aloittavat mausteisen matkan osaksi ennakkoluuloista ja vanhakantaista kylää. Nuorin siskoista rakastuu paikallisen olutparonin vaimon syrjähypyn tuotokseen ja granaattiomenakeitto on valmis. Olutparoni kun haluaisi ostaa vanhan konditorian perustaakseen kiinteistöön diskon, jossa pääsisi toteuttamaan piiloteltuja tanssihalujaan. Hänen mielestään ulkomaalaiset siskokset ovat vähintäänkin noitia ja kaikki kanssakäyminen heidän kanssaan pitäisi kieltään kaupungin johdon taholta. Marjan, joka on siskoista vanhin, ratkaisee kuitenkin ongelman kuin ongelman valmistamalla jonkun eksoottisen ruokalajin ja voittamalla sitä kautta kyläyhteisön puolelleen.

Kirjan reseptejä pitää varmaan kokeilla, koska lukiessa tulikin kauhea nälkä.

Lumihiutaleet: * * * * *

keskiviikko 10. syyskuuta 2008

Neljäs siirto


Ian Galdwell & Dustin Thomason

(suomentanut Markku Päkkilä, alkuperäisteos The Rule of Four, kustantaja Gummerus)

"Kuten kaikki mitä tässä maailmankaikkeudessa on, meidänkin kohtalonamme on ajautua yhä etäämmälle toisistamme. Aika on pelkkä etääntymisen mittapuu. Jos olemme hiukkasia etäisyyden autiudessa, alkuperäisestä ykseydestä kaikkeuteen singottuja, yksinäisyytemme mittaaminen on tiedettä. Ja yksinäisyytemme määrä on suorassa suhteessa ikävuosiimme."

Neljännen siirron kaksi kirjoittajaa ovat lapsuuden ystäviä ja aloittivat teoksen työstämisen heti valmistuttuaan tahoillaan yliopistoistaan. Kirja kertoo Princetonin yliopiston maisemissa tapahtuvasta renessanssiajan arvoituksellisen teoksen sisältämien salaisuuksien ratkomisesta. Teos on Hypnerotomachia Poliphili, joka on aivan oikeastikin olemassa ja johon uskotaan kätkeytyvän mysteereitä suurista taide-aarteista. Kirjaa pidetään jopa Guttenbergin Raamattuakin harvinaisempana ja arvokkaampana.

Neljättä siirtoa mainostettiin uutena davincikoodina. En kyllä olisi samaa mieltä kovinkaan helposti. Ensimmäinen ongelma tulee siinä, että Hypnerotomachia Poliphilia ei ole kovinkaan tunnettu. Minä en ainakaan ollut kuullut siitä mitään ennen tätä kirjaa. Osa tunnettuvuusongelmaa johtuu toki siitä, että kirja on käännetty englanniksi vasta kymmenen vuotta sitten. Suurelle yleisölle latina ja muinaiskreikka eivät välttämättä ole ihan jokapäiväistä kauraa.

Toinen ongelma perustuu ensimmäiseen. Neljännen siirron tarinaa seuraa innolla ja kaikkia käänteitä jännityksellä, mutta koska Poliphiliasta ja sen sisällöstä ei ole oikein mitään käsitystä, ei tarinasta saa kauheasti irti. Satun omistamaan myös tueksi kirjoitetun "The Real Rule Four"- teoksen, joka on fiktiivisen tarinan yhdyslenkki todelliseen maailmaan. Kirjaan on koottu selitykseksi mistä Poliphiliassa on kysymys ja mitä ovat Neljännen siirron tapahtumapaikat ja kirjassa mainitut historialliset henkilöt. En ole lukenut kirjaa kokonaan, vain selaillut sitä ja kyllä sen avulla alkuperäisestä romaanistakin aukesi muutamia kohtia paljon helpommin. En vain oikein osaa sanoa pitäisikö selitysteos lukea ennen vain jälkeen varsinaisen tarinan...

Jos unohdetaan vertaukset davincikoodiin ja muihin mystisiin kertomuksiin, Neljäs siirto oli mukavan viihdyttää luettavaa. Tarinaan jäi helposti koukkuun eikä olisi malttanut laskea kirjaa käsistään. Kirja ei myöskään ollut liian pitkä, mutta loppu tuli kuitenkin hieman liian äkkiä. Tai ehkä siitä jäi vain puuttumaan sellainen perinteinen juonen kohokohta. Princetonin yliopiston kampusalueen tuntemus olisi myös ehdottomaksi avuksi kirjaa lukiessa, muttei tietenkään välttämättömyys. Joka tapauksessa siten saisi myös tarinasta enemmän irti.

Mutta mikä on lopulta neljäs siirto? Kirja vastaa kysymykseen kohdassa, jota en osannut odottaa ja asiasta tulee sen jälkeen pelkkä sivujuoni. Onhan se tietysti avain kaikkeen teoksen loppupuolella tapahtuvaan, mutta ehkä sitä olisi voinut hehkuttaa hieman enemmän. Luettava ja sujuva kirja kuitenkin kaiken kaikkiaan. Pikkuisen jäi tosin mietittymään, että löytyykö arvoitukseen lopullinen ratkaisu vai ollaanko tässä davincikoodin jalan jäljissä ja heitetään ilmoille jälleen yksi salaliittoteoria. Kirjassa tämä asia jäi vähän ilmaan. Lienee jatkotutkimuksen paikka selitysteoksen kimpussa... Saatan kommentoida uudelleen jahka ehdin perehtyä asiaan.

Neljännessä siirrossa on myös mielenkiintoinen ajatelma siitä, kuinka kirjojen maailma voi viedä mennessään ja kuinka se voi olla vaarallistakin, jos tarinan sisältö tulee todellisuutta tärkeämmäksi. Kuinka helppoa sosiaalisia tilanteita onkaan paeta kirjan sisältämään toiseen todellisuuteen ja alkaa elää sitä. Tämän aasinsillan kautta voin todeta, että sellaista kaipaisin ainakin minä. Voisinpa todellakin kadota hetkeksi jonnekin kirjojen sisältämään todellisuuteen ja unohtaa kaikki tavalliseen arkielämän työhön liittyvät kysymykset. Pääni on kauhea karuselli enkä saa huminaa rauhoittumaan niin paljoa, että keskittyminen pysyisi jossain tarinassa.

Jotain merkillistä tapahtui kolme viikkoa sitten eikä jälkipyykki ole edelleenkään ohi. Jokainen työpäivä on yhtä kidutusta, mutta tämä on vain pakko saada ohi. Syvemmällä syksyllä pitäisi helpottaa ja päästä palamaan normaaliin päiväjärjestykseen. Sitä vain joskus ihmettelee, että miten paljon ihminen jaksaa ottaa negatiivista palautetta ja maton alta vetämistä vastaan ilman, että oma mieli alkaa muuttua samaan suuntaan... Toistaiseksi olen sinnitellyt. Päähän ottaa ja kovasti, mutta tällä hetkellä olen vain vihainen kuin iso, uniltaan häiritty herhiläinen, enkä ole vielä ihan rikki.

Mutta kaikesta huolimatta sain vihdoin KIRJAHYLLYN! Ja juuri sellaisen kuin toivoin.. Se onkin jo lähes täynnä, kun kasasin reissutuomiset ja lattialla lojuneet pinot hyllyyn. Niin, ja reissu meni hyvin ja nopeasti. Müncheniä on nähty, mutta paljon jäi vielä näkemättä.

Takaisin todellisuuteen ja huomenna töihin. Ahdistaa ja pahasti.

Lumihiutaleet Neljännelle siirrolle: * * *

tiistai 19. elokuuta 2008

Meren katedraali


Ildefonso Falcones

(suomentanut Satu Ekman, alkuperäisteos La catedral del mar, kustantaja Bazar)

"Hän katsoi julkisivun molemmin puolin kohoavia kahdeksankulmaisia, korkeita, solakoita ja kevyitä, taivasta kohti kolmessa kerroksessa kapenevia torneja, joiden suippokaariset ikkunat antoivat kaikkiin ilmansuuntiin; joka kerrosta kiersi kaiteellinen parvekekäytävä. Rakennustöiden aikana Arnaulle oli sanottu, että torneista tulisi yksinkertaiset ja luonnolliset, ettei niissä olisi teräviä huippuja tai kapiteeleja, vaan ne olisivat luonnolliset kuin meri, jonka suojeluspyhimystä ne vartioivat, mutta silti meren lailla mahtipontiset ja tarumaiset, Arnau muisteli tutkaillessaan niitä."

Ildefonso Falconesin esikoisteos kertoo kuinka Arnau Estanyolin elämäntarina kietoutuu yhteen Santa Maria del Marin katedraalin rakentamisen kanssa 1300-luvun Barcelonassa. Teos on kirjoitettu Aragonian Pedro IV:n kronikoita seuraten ja niitä fiktiiviseen maailmaan soveltaen. Kirjassa onkin paljon kohtauksia, joiden alkuperät ovat todellisessa historiassa. Tarina on aika huikea kaikkine henkilöhahmoineen ja juonenkäänteineen. Silti mielestäni jotain jäi puuttumaan.

Meinasin jättää kirjan kesken ensimmäisen 100 sivun jälkeen. Mielestäni kirjoitustyyli oli aluksi aika töksähtelevää tai jotenkin puolinaista. En samaistunut juuri yhteenkään kirjassa siihen mennessä esiintyneeseen henkilöön ja tapahtumat joita päähenkilöt kokivat eivät herättäneet oikeastaan mitään mielenkiintoa. Yleensä kuitenkin jään koukkuun kertomukseen viimeistään näillä vaiheilla ja myötäelän päähenkilön tunteita.

Onneksi asia kuitenkin korjaantui loppua kohti. Parani koko ajan. Henkilöitä tuli mukaan juoneen samalla kun Arnau varttui aikuiseksi. Mitä enemmän hahmoja tulee tarinaan mukaan, sen vaikeampi on varmaan kirjoittaa kirjalle järkevä loppu, jottei siitä tulisi vain luetteloa, mitä kenellekin sitten vuosien päästä tapahtui. Tässä Falcones on kuitenkin onnistunut hyvin. Kaikkien henkilöiden elämä kietoutuu toisiinsa Arnaun elämän kautta, mutta ei kuitenkaan välttämättä pysähdy siihen. Osa hahmoista jatkaa elämäänsä kirjan ulkopuolella velvollisuutensa hoidettuaan. Tämä oli kirjan ehdoton vahvuus, äärimmäisen antelias juoni.

Mutta kuten totesin, tyylillisesti oli mielestäni välillä aika puisevaa kirjoittamista. Jopa ehkä tylsästi kerrottuja tapahtumia. Tämä saattaa myös johtua siitä, että kirjan alussa, Arnaun ollessa lapsi, kirjoitustyylikin on hieman kuin lapsi kertoisi tarinaa. Suomennoksesta en usko sellaisen tunteen johtuvan, sillä suomentaja on kyllä tehnyt mahtavaa työtä aiemmin Arturo Peréz-Reverten Taistelumaalarissa ja Etelän kuningattaressa. Onneksi joko totuin kirjoitustyyliin tai se muuttui sujuvammaksi jossain 150 sivun paikkeilla. Ehkä kyse oli pohjimmiltaan tietynlaisesta tunnelman luomisen puutteesta. Maisemien, tuoksujen, värien ja äänien käsinkosketeltavaksi tekemisestä. Minun oli välillä vaikea kuvitella mieleeni 1300-luvun Barcelonaa ja meren läheisyyttä, suuren katedraalin työmaata ja köyhää maaseutua.

Henkilöhahmojen kohdalla huomasin, että jossain kohdin heidän tekemisensä ja sanomisensa tuntuivat jopa hieman ristiriitaisilta siihen nähden millaisen hahmon Falcones oli heistä siihen mennessä luonut. Lumihiutaleiden määrittely on vähän haastavaa tämän vuoksi, koska periaatteessa tarina on varmasti viiden hiutaleen arvoinen, mutta niin paljon minua tuskastutti lukiessa tällaiset pienet jäykkyydet tarinan sujuvuudessa. Ehkäpä vain odotin liikaa uutta Taivaan pilareita, joten Falconesin teksti joutui suurennuslasin alle. Enkä halua täysin teilata teosta missään nimessä, tarina itsessään on kyllä mestariteos kaikkine yksityiskohtineen ja historiallisine vastineineen.

Meren katedraali on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja ja kestää kyllä varmasti toisenkin lukukerran. Jään mielenkiinnolla odottamaan kirjailijan seuraavaa uurastuksen tulosta. (Tämäkään tosin ei ole vielä pitkään ehtinyt vanheta kirjakaupan hyllyssä..)

Lumihiutaleet: * * * *

keskiviikko 6. elokuuta 2008

Lemmikkikaupan tytöt


Anja Snellman

(kustantaja Otava)

"Miten tällaista voi tapahtua täällä, tässä maassa? äiti kirjoittaa."

Olen vähän sivistymätön ehkä, koska Lemmikkikaupan tytöt on ensimmäinen Anja Snellman jonka olen lukenut. Kirja oli aika ahdistava. Tarkoituskin oli varmaan. Pieni äkäinen angsti-feministi nosti päätään minussa todella pahasti, kun tarina pääsi alkuun. Millaistakohan olisi olla mies ja lukea tällaista kirjaa? On oikeastaan hyvin vaikeaa kommentoida kirjan teemoihin mitään ilman, että mieleen tulee saarnaavaa feministimössöä.

Kirjan myötä selviää, että päähenkilö Jasmin, on yläasteikäinen tyttö, joka pyrkii tekemään vaikutusta uuteen ystäväänsä Lindaan. Kaikki entiset harrastukset ja ystävät alkavat tuntua lapsellisilta ja tytöt kaipaavat uusia tuulia. Heistä tulee Lemmikkikaupan tyttöjä ja he katoavat läheisiltään. Tässä vastaan Snellmanin viimeiseen kysymykseen ja totean, että kirjassa Jasmin on uhri. Vaikkakin ehkä aluksi omasta tahdostaan ja ymmärtämättömyyttään. Insinöörillä on vähän mustavalkoinen maailmankuva eikä ihan kaikkea kuitenkaan jaksa kyseenalaistaa. Uhri mikä uhri. Vaikken ole vanhempi, oli silti raastavaa lukea äidin syyllisyydentunnosta; kuinka hän ei ole kaivannut lastaan viikkoon?

Kirjan parasta antia oli ehdottomasti epilogi. Kolonialismi ja orjuus. Globaalilla valtiotasolla tai paikallisesti henkilötasolla. Valkoisen miehen "taakka". Joskus sitä vaan miettii, että mistä tässä kaikessa on kysymys? Pyöriikö maailma todella vain sen yhden asian ympärillä? Todella?!? Ahdistavaa edes ajatella. Toinen oleellinen teema on naisiin liittyvät omituiset ulkoapäin tulevat paineet. Miltä pitäisi näyttää, miltä pitäisi vaikuttaa ja kuulostaa. Tehdäkseen vaikutuksen. Ollakseen joku.

Erinäisten työkiireiden takia aivot ovat vähän jumissa tämäntyyppisen kirjan suhteen. Yhteiskunnallisia, keskusteluaherättäviä teemoja, joihin minun harmaat pääkopan soluni eivät osaa ottaa mitään kantaa. Tai no sen, että kaikenlainen seksikauppa, orjuus, ihmisten alistaminen ja väheksyminen, hyväksikäyttö ovat tuomittavia asioita. Ja vallankäytön välineitä. Sillä siitähän tässäkin kaikessa on kysymys. Vallasta. Valta ja alistuminen. Mutta kumpi synnytti kumman? Kunhan pohdin.

Ei mitään kevyttä iltapalaluettavaa.

Lumihiutaleet: * * *

perjantai 1. elokuuta 2008

Basiliskin laulu


Patricia A. McKillip

(suomentanut Natasha Vilokkinen, alkuperäisteos Song for the Basilisk, kustantaja Karisto)

"Silloin hän kuuli jostain musiikkia, etäistä ja hyvin erikoista, ikään kuin muinaiset äänet olisivat liikahdelleet kuun alla, puhuneet unohdetuin tavoin. Hän seisoi liikkumatta ja kuuli puhuvan luun, kiven, ihon, laulavan ruo'on, sydämenlyönnin, hitaan ja tasaisen, vielä pehmeän ja muotoutumattoman: surun, tai sodan, tai alkavan tanssin rummun."

Basiliskin laulu on harvinainen ilmestys minun lukemani fantasian joukossa. Se ei ole saaga eikä trilogia eikä mahtipontinen eepos. Yksi kirja vain. Muutama sata sivua. Ja silti silmieni eteen ehditään luoda erään kaukaisen valtakunnan historia, sukujen välinen sota ja Basiliskin hallitsema kaupunki. Asioita ei selitetä liian auki eikä ole ollut tarkoituksena luoda kokonaan uutta rinnakkaismaailmaa karttoineen, kielineen ja sukutauluineen. Kaikki ylimääräinen informaatio, mihin monissa saagoissa hukkuu, on jätetty pois. Henkilöhahmoja on kylläkin aika paljon, mutta kaikista heistä saa oman käsityksensä kirjan aikana eikä mielestäni yhdenkään tarina jää "kesken". Basiliskin laulussa on pääosassa itse tarina eikä niinkään kirjan genre.

Lähtökohtana kertomukselle on Basiliskin suvun hyökkäys, jossa koko Aarnikotkan suku tuhotaan polttamalla. Vahingossa henkiin kuitenkin jää pieni poika, suvun manttelinperijä, joka viedään turvaan bardien kouluun kaukaiselle saarelle. Tähän asti kirja olikin aika peruskauraa. Muutos minun tottumaani fantasiaan tulee siinä, että pojan kasvaminen, hänen rakastumisensa ja perheen perustaminen käsitellään aika nopeasti kirjan alkuvaiheissa, mutta siten että kaikki oleellinen kirjan jatkoa ajatellen tulee kerrotuksi. Enkä tarkoita vain tapahtumia, vaan henkilöhahmojen tunteita ja luonteenpiirteitä.

Saarelle eksyy nuori mies Basiliskin valtakunnasta ja Aarnikotkan suvun perijä muistaa vihdoin mistä kaikki on lähtöisin. Hän palaa sukunsa kotiin päättäen tappaa Basiliskin. Soittamalla. Kirjassa vilahtelee ympäri valtakuntaa kerättyjä soittimia, joista pikosee ja spinelli ovat mielestäni parhaiten suomennettu. Kaikki huipentuu Basiliskin oopperaan, joka esitetään hänen syntymäpäivänään valtakunnan musiikkikoulun toimesta.

Kirjassa on unenomainen, runollinen kerronta. Paljon tunnelmakuvia, jotka helpottavat eläytymistä tarinaan ilman, että henkilöiden jokaista pikkusormen nostoa tarvitsee raportoida. Siinä mielessä poikkeuksellinen sankarifantasia, ettei tässä varsinaisesti lähdetty joukolla etsimään mitään taikakalua tai amulettia, vaan soittimet olivat pääosassa. Henkilöhahmoista puuttuivat myös kaikki, ehkä totutun, fantasian kliseet. Viittaan tässä nyt Tolkieniin ja Eddingsiin, joista löytyy ultimaattiset perushyvät hahmot, joku yliluonnollisia kykyjä omaava henkinen johtaja, hyvän ja pahan välillä taisteleva luihu, kaunis ja viisas naisfiguuri ja porukan ei-niin-komea-vähän-kömpelö tilanteen tullen maailman pelastava hahmo. Ei nyt ehkä mene ihan täysin noin, mutta aika paljon tällaisia kuitenkin on. Basiliskin laulussa hahmot ovat vähemmän valmiiksi lokeroituja. Lukija saa itse muodostaa käsityksen ja pistää heidät pelilaudalla paikoilleen. Loppu sisältääkin yllätyksen tämän osalta.

Virkistävää vaihtelua on myös lukea fantasiaa, joka ei sisällä mitään örkkejä, megahämähäkkejä tai muita omituisia luonnonoikkuja. Ja loppuratkaisukin pystytään esittämään samassa tahdissa muun kirjan kanssa eli mitään koko kirjan mittaan kokoon kyhättyä suurta Lopputaistelua ei oikeastaan ole; vaikka onkin. Pidin lukemastani paljon etenkin juuri siksi, että tämä on osoitus, että hyvää fantasiaa voi kirjoittaa myös "lyhyesti" ja ilman genrelle ominaisia erikoistehosteita.

Kirjailijalta on ilmestynyt aiemmin myös Unohdettu Ombria, joka on kyllä lisättävä lukulistalle.

Lumihiutaleet: * * * *

tiistai 22. heinäkuuta 2008

Baabelin kuvat


Martti Lintunen

(kustantaja Like)

"Valokuva tarvitsee aina katsojan. Ilman katsojaa se on vain paperinpala."

Jos ei lasketa järkkärini käyttöohjetta ja paria muuta teknistä opasta, en ole aikaisemmin lukenut yhtäkään kirjaa valokuvauksesta. Oma harrastukseni on suhteellisen tuore ja suurin osa valokuvaamisestani menee edelleen siihen, että yritän saada kuvan onnistumaan teknisesti. Matkoilla (silloin harvoin kun käyn jossain) kuvailen juuri niitä turistikuvia, joita kaikki muutkin, mutta minulla on myös suuri rakkaus pieniä yksityiskohtia kohtaan.

Kun luin Lintusen kirjan, tuli tietysti ensimmäiseni mieleeni kysymys, miksi valokuvaan? En esittele kuviani verkossa julkisesti, vaikka se on nykypäivänä tolkuttoman helppoa. Perheelle tietysti näytän, jos ovat kiinnostuneita, samoin ystäville. Itse katselen kuvia oikeastaan aika harvoin. Silti on vain pakko kuvata satoja kuvia viikon reissun aikana. Kuten mainittu, osasyy on tekninen puoli. Haluan oppia kuvaamaan vaikeammissa valaistusolosuhteissa tai saada vangituksi jonkun pienen hetken. Teknisessä mielessä. Mutta muuten, miksi?

Joissakin kuvissani on tietysti informatiivinen puoli. Matkalla Pohjois-Amerikkaan tapasin sukulaisia, joita kukaan Suomessa ollut serkku tai kummin kaima ei ollut koskaan tavannut. Pystyin siis näyttämään, että tässä on sokeriserkkuni numero 45 ja tässä numero 34. Ja sitten kasapäin kuvia, jotka vain todistavat minun olleen jossain. Mutta sitten on se yksityiskohtien ryhmä. Amerikkalainen postilaatikko. Aivan kuten Aku Ankassa. Pyörivä ovennuppi, kaksiosainen ikkunankarmi, joista alin nousee kiskoilla ylöspäin. Aivan kuten Aku Ankassa.

Baabelin kuvat - kirjassa Martti Lintunen kertoo käynnistään Disneyworldissä ja pohtii joukkoviestintäkokemuksia Disneyn ja amerikkalaisuuden kautta. Nämä minun tuntemukseni "aivan kuten aku ankassa" ovat varmastikin juuri niitä. En ollut lainkaan kummissani kuinka ovennuppi tai ikkuna toimii, vaan koska olen suuri ankkarilukija (ainakin ollut), tiesin heti mitä tehdä. Entäpä jos matkustaisin Tansaniaan, Chileen tai vaikka Australiaan.. Mistä minä tiedän millaisia ikkunoita niissä maissa on?

Kirjan alkuvaiheessa minulle tuli mieleen Arturo Perez-Revertén Taistelumaalari, jossa työnsä jättänyt sotavalokuvaaja yrittää saada järjestystä elämäsä kokemuksiin. Siinä päähenkilö pohtii kuinka paljon kuvaajan läsnäolo muuttaa kuvattavaa tilannetta. Tätä pohtii myös Lintunen, kuten sitäkin, mikä on kuvattavana olevan asema.

Lintusen kirjassa on niin paljon pohdittavaa, ettei sitä yhdellä lukemalla niele. Ne asiat, jotka ovat joskus omaakin mieltä mietityttäneet, herättivät tietysti ajatuksia. Kirja onkin tarkoitettu myös oppikirjaksi valokuvien kulttuurisidonnaisuudesta ja tiedon yhdistämisestä kuvaan eikä vain hetken kiireessä luetuksi opukseksi. Teoksen loppuosassa on kuva-tekstipareja, joissa voi kokeilla kuinka kuvan tunnelma tai merkitykset muuttuvat ensisilmäyksen ja kuvatekstin lukemisen välillä. Kuinka paljon tieto vaikuttaa kuvan merkityksiin.

Insinöörin pää meni jumiin tästä kirjasta. Kaikkeen kun pitäisi aina löytää vastaus. Nyt minulla ei ole vastauksia mihinkään. Vain yhä enemmän kysymyksiä. Minkä totuuden valokuva kertoo? Vai kertooko se mitään totuutta? Selvää on, että se on leike menneisyydestä, mutta kenen? Valokuvaajan, kohteen vain paikan? Tässä on pieni paradoksi, että ihminen ei pysty arvioimaan yhtäkään kuvaa tai sanaa täysin objektiivisesti, sillä mitä on olla täysin objektiivinen? Irti kulttuurisidonnaisuuksista tietysti, mutta mitä sellaisen ihmisen kokemusmaailmassa pitäisi olla tilalla?

Lopuksi todettakoon, kuinka helpottavaa onkaan lukea palkitun valokuvaajan toteavan, että kameroissa on paljon ominaisuuksia joita hän ei tarvitse. Jotka ovat vain myyntipuheita. Sosiaalisissa tilanteissa ei ole aikaa tehdä teknistä hienosäätöä tai tilanne menee ohi. Olen tämän toki itsekin huomannut kokemuksen kautta ja sen tähden useimmat kamerani ominaisuuksista ovat edelleen hyvin vähän käytettyjä. Silti on helpottavaa nähdä se gurun kirjoittamana, niin ei tarvitse tuntea itseään täysin tolloksi. Insinööriydestä huolimatta en jaksa olla kovin tekninen. Ehkä tässäkin asiassa saa olla luova. Kuinka paljon oikeastaan on väliä millä säädöillä lopputulokseen päästään, jos sitä kuitenkin voi pitää onnistuneena?

Josta herää seuraava kysymys... millainen on onnistunut valokuva? Teknisesti voidaan asioita mitata, mutta entäs sommittelu, aihe, ihmiset, eläimet, ovennupit ja postilaatikot?

Niin paljon asiaa.. huoh.

Lumihiutaleet: * * * *

maanantai 14. heinäkuuta 2008

Kirjavaras


Markus Zusak
(suomentanut Pirkko Biström, alkuperäisteos The Book Thief, kustantaja Otava)

”Minulla ei ole sirppiä eikä viikatetta. Käytän mustaa huppuviittaa vain jos on kylmä. Eikä minulla ole pääkallomaisia kasvonpiirteitä, joilla teikäläiset näköjään minut matkan päästä varustavat. Haluatko tietää miltä oikeasti näytän? Minäpä autan. Etsi peili sillä aikaa kun jatkan.”

Kuolema kertoo tarinan pienestä kirjavarkaasta, Liesel Memingeristä. Kyseessä on siis periaatteessa monologi, mutta se asia ei tule mitenkään häiritsevästi esille. Kirjavarkaan kohdalla vahvistui tunne, jonka olen joskus huomannut, että kirjasta pystyy luopumaan ensimmäisen sadan sivun aikana, mutta sen jälkeen on jo niin syvällä kertomuksen syövereissä, että luopuminen olisi todella omituista ja tieto loppuratkaisusta jäisi vaivaamaan todella pitkäksi aikaa. Kirjavaras on kirjoitettu hieman tavallisuudesta poikkeavaan muotoon ja sen takia alkuun pääsy tuntui jotenkin työläältä. Tämä tietysti palkittiin tarinan edetessä. Viimeistään sadannen sivun vaiheilla. Jossain kolmannella sadalla tuntui kuin kirja olisi liian pitkä ja paikoilleen jämähtänyt, mutta se tunne katosi samaan tuuleen kuin mistä oli tullutkin.

Kirjavarkaasta on todettu jossain mainoksessa, että kyseessä on kuin uusi Anne Frankin päiväkirja. Kyseistä kirjaa en ole lukenut, mutta elokuvan olen nähnyt, joten tarina on minulle tuttu. Ja voin toki yhtyä siihen mielipiteeseen, mutta toisaalta taas, kyseessä on kuitenkin täysin toisenlainen kertomus. Kirjavaras kerrotaan saksalaistytön näkökulmasta. Ja Führerin maailmassa sillä on vissi ero.

Ajattelin kirjan edetessä, että Kuolema on huono tarinankertoja, sillä hän, tai Se, kertoo lopun ennen kuin on aloittanutkaan. Se on tietysti tapa saada lukija koukkuun. Ja säästää sivujen selailulta, jota jotkut harrastavat saadakseen tietää mitä tapahtuu. Itse tykkään lukea niin, etten kurki yhtään eteenpäin. Tai no, rehellisyyden nimissä, samalla aukemalla olevat tapahtumat saattavat osua harhailevien silmien kohdalle. Mutta seuraavalle aukeamalle ei kurkita ennen kuin edellinen on luettu. Kirjavarkaasta kertoessaan Kuolema kuitenkin paljastaa loppuratkaisusta aina oleellisen tiedon verran etukäteen. Se oli aluksi häiritsevää. Toisaalta, lähes viiden ja puolen sadan sivun aikana siihen tottuu ja voin kyllä vannoa, että ei se loppua pilaa millään tavalla. Päinvastoin, se luo tietyille henkilöhahmoille jo valmiiksi heidän kohtaloaan kuvaavan auran ja antaa heidän teoilleen enemmän vivahteita. Ja tarinaa kuitenkin kertoo Kuolema. Hänen maailmastaan kaikki näyttää toiselle.

Kuten useimmat natsi-Saksan juutalaisvainoihin liittyvät kertomukset, tai yleensä mihin tahansa vainoihin tai sotiin liittyvät, tämäkin jättää haikean ihmetyksen jälkeensä. Kun tällaista on periaatteessa oikeasti voinut tapahtua. Jollakulla on oikeasti saattanut olla tällaisia kokemuksia. Ja onkin.

Kirjavaras on mukavan tanakasti kirjoitettu teos. Lyhyitä lauseita. Lyhyitä kappaleita. Lyhyitä lukuja. Ja kuitenkin niin paljon runollisuutta ja maisemien maalailua. Lukijan silmien eteen avautuu Himmelstrasse ja pienen kirjavarkaan seikkailut sellaisessa maailmassa, jota ei voi kovin inhimilliseksi kutsua. Siinä on paljon kaikkea ja aika vähällä ilmaistuna. Mielenkiintoinen yhdistelmä ja ehdottomasti suositeltava. Ylistys lukutaidolle, kirjoille ja kirjoittamisen ihanuudelle!

Lopuksi on tunnustettava se tosiasia, että päällimmäinen ajatus tarinan loputtua oli, että minulta jäi varmaan joku suurempi linja vielä huomaamatta tästä kirjasta. Mistä ajatus johtuu, en osaa sanoa. Mutta palaan Lieselin tarinaan vielä joskus vuosien päästä. Aivan varmasti.

Lumihiutaleet: * * * * *

sunnuntai 6. heinäkuuta 2008

Tuhat loistavaa aurinkoa


Khaled Hosseini

(suomentanut Kristiina Savikurki, alkuperäisteos A Thousand Splendid Suns, kustantaja Otava)

"Niin kuin kompassin neula hakeutuu pohjoiseen, miehen syyttävä sormi löytää aina naisen. Aina. Muista se, Mariam."

Tarina Kabulista, kahden naisen ystävyydestä ja selviytymistaistosta, äitiydestä, Afganistanin hallinnasta ja tavallisten ihmisten arjesta sotien runtelemassa maassa. Tarina Mariamista ja Lailasta. On kirjoja, jotka muuttavat perspektiiviä ja on kirjoja, jotka avaavat kokonaan uusia maailmoja. Tuhat loistavaa aurinkoa osuu täydellisesti molempiin ryhmiin. Hieno teos.

Kirja on kauniisti kirjoitettu vaikka tarina on välillä kovinkin rujo. Kaikki langat sidotaan yhteen loppujen lopuksi kevyesti, huomaamatta ja tuoden taas mukanaan oivaltamisen mielihyvän; tästä puhuttiin myös kirjan alussa. Tarina etenee sujuvasti eikä jämähdä paikoilleen kertaakaan. Erilaisten tunteiden kuvaus on elävää ja myös niihin tunteisiin, joita en ole omassa elämässäni joutunut kokemaan, saa otteen. Miltä tuntuu olla menettänyt niin paljon epäoikeudenmukaisuuden vuoksi, että on jo raivon tuolla puolen? Lukekaa, niin voitte ymmärtää edes silmänräpäyksen ajan.

Kirjassa Kabul on koti, Afganistanin sykkivä sydän, josta sotaherra toisensa jälkeen taistelee kiivaasti vaikka omiaan vastaan. Vallanhimon ja maailmapolitiikan kiemurat vaikuttavat Kabulin arkipäivään. Hallitsijan vaihtuessa lait vaihtuvat ja rangaistukset kovenevat. Silti Kabul on aina koti. Viimeiseen asti.

Kirjaa lukiessa herää tietysti väistämättä kysymys: mikä meissä naisissa on niin kamalaa, että joissain uskonnoissa ja kulttuureissa miehellä on kaikki valta naisen elämään? Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa kasvaneena tätä on niin vaikea ymmärtää. Pahinta tässä kirjassa on se, että vaikka tarina on fiktiivinen, on se silti täysin mahdollinen, jollei jopa lähes todellinen. Mitä logiikkaa on haukkua naista tyhmäksi ja samalla kieltää häneltä koulutus? Eihän siinä tarvitse tietysti ollakaan logiikkaa, jos se on jonkun miehen keksimä periaate. Anteeksi pieni feministipurkaukseni.

Kirjan takakannessa lukee Charlotte Observerilta lainattu mielipide: "Tämän jälkeen uutisotsikot eivät koskaan enää näytä samalta." Yhdyn tähän mielipiteeseen täysin. Heräsi kiinnostus ottaa lisää selkoa Afganistanin historiasta. Jotta voisi edes hieman ymmärtää.

Lumihiutaleet: * * * * *

keskiviikko 25. kesäkuuta 2008

Sarasvatin hiekkaa


Risto Isomäki

(kustantaja Tammi)

"Universumi on täynnä pimeää ainetta, jota ei voida havaita. Sitä on isoina pimeinä palloina galaksien ympärillä, ja suurina näkymättöminä saarekkeina galaksien välisessä avaruudessa. Pimeän aineen olemus on virallisesti iso arvoitus. Mutta minä luulen, että se on yksinkertaisesti vain... jäätä."


Ekologinen jännitysromaani ei varsinaisesti kuulostanut kirjalta, josta olisin kiinnostunut. Minua rassaavat kaiken maailman kliseiset saarnat siitä, kuinka ihminen tuhoaa omaa maailmaansa. Sarasvatin hiekkaa tuottikin tässä mielessä positiivisen yllätyksen. Kirjan sävy ei ollut missään vaiheessa saarnaava tai syyttävä tai oikeastaan edes synkkä. Kirjan tapahtumat kyllä aiheuttavat tietynlaista maailmanlopun synkkyyttä, mutta päävire oli kuitenkin täysin jotain muuta.

Tällaisia kun olisi voinut lukea maantiedon oppitunneille. Oppi olisi saattanut mennä perille. Sain monta ahaa-elämystä lukiessani. Juuri niitä sellaisia, että miksen minä ole tuota koskaan tällä tavalla ajatellut. Kirjoittajan valtava tietopohja antaakin mahdollisuuden kirjoittaa sujuvasti maailmaan liittyvistä fysikaalisista ilmiöistä. Jään ja jäisen sateen, pohjoisnavan myrskyjen ja luonnonvoimien kuvaaminen oli rikasta ja kiehtovaa. Pystyi kyllä lukiessaan kuvittelemaan maisemat eteensä.

Lisämausteena kiinnostavuutta lisäsivät ne aihepiirit, joita olen itsekin joskus pohtinut. Etenkin se, kuinka riippuvaisia sähköstä ja kaikista biteistä olemmekaan. Ja kuinka paljon enemmän kaiken maailman robottitekniikka tungetaan joka paikkaan. Kuten koteihin. Kaiken saa toimimaan vaikka soittamalla kännykällä saunan kiukaalle, että tunnin päästä ollaan kotona, olisi parasta olla lämmintä. Eikä tarvita kuin ukkosilma, että kaikki jumittuu. Kuten meillä tänä kesänä jo pariin kertaan. Puhumattakaan jostain megaluokan ympäristökriiseistä.

Päällimmäisen kirjasta jäi tunnelma, että mitä me muka voisimme enää tehdä? Olemme niin pieniä ja mitättömiä, ettei meistä ole muuttamaan luonnon lakeja. Kaikki vain jatkaa kiertokulkuaan. Sivilisaatioita on tuhoutunut ennenkin, miksei myös myöhemmin?

Ja elämä jatkuu sitten hieman uudessa muodossa.

Lumihiutaleet: * * * +
EDIT: Otan käyttöön omaksi riemukseni perinteisen tähteytys/pisteytys-järjestelmän. Olkoot vain lumihiutaleita nykyisin. Tästä kirjasta tulleen teeman mukaisesti.

sunnuntai 15. kesäkuuta 2008

Viiden vuoden yksinäisyys


Sauli Niinistö

(kustantaja Teos)

"Kuinka korkealle kusi voi nousta? Päässä tai hatussa? Ja joko olisi silinterin tarvetta? Peilikuvani aloittaa taas tivaamisen."

Sauli Niinistö kirjoittaa Viiden vuoden yksinäisyyden aluksi ettei tarkoituksena ole käydä läpi politiikan tapahtumia tyhjentävästi kirjassa kuvailtuna aikakautena eikä myöskään ole tarkoitus antaa poliittista ohjelmajulistusta. Kirja sisältääkin oivan kokoelman anekdootteja poliittisilta kentiltä niin kotimaasta kuin Euroopan ympyröistä. Lisäksi muutamat poliittiset, aikanaan paljon medioissa olleet tapahtumat Niinistö on kirjoittanut "kansantajuiseen" muotoon eli jopa minullekin muodostui jonkinlainen käsitys tiettyihin Suomen talouspolitiikkaan liittyviin tapahtumiin. Aikanaan en ole jaksanut niitä varmaan edes otsikoista seurata, koska on kyllä myönnettävä, että niin kiintoisaa kuin talouspolitiikka (kansainvälinen ja kotimainen) varmaan voikin olla, itse en ole oikein koskaan siihen millään asteella perehtynyt.

Niinistö pohtii kirjassaan myös omaa itseään ja omien päätöstensä oikeellisuutta. Valtiovarainministerin paikka 90-luvulla ei ole ollut suosituimpien päätösten paikka. Populismille ei ole ollut sijaa. Ironinen tyyli sekä omia että muiden päätöksiä kohtaan on virkistävää luettavaa.

Olen lukenut joidenkin kirjamessujen aikaan messuliitteestä Niinistön haastattelun, jossa oli maininta siitä, että Niinistö pitää ihmisten tarkkailusta, koska sillä tavoin voi oppia heistä ja ympäröivästä maailmasta paljon. En nyt muista aivan sanatarkkaa muotoa, mutta perusajatus kuitenkin meni niin. Kirjasta saa samantyyppisen käsityksen. Kuvaukset Angela Merkelin ja Gerhard Schöderin eroista, Martti Ahtisaaresta tai vaikka Paavo Lipposesta ovat mielenkiintoista luettavaa. Niinistö kirjoittaa huomioistaan heidän persoonastaan tai tekemisistään sen kummemmin tuomitsematta tai hyväksymättä. Toki näitäkin kommentteja löytyy, mutta pääasiallisesti kysymys on todella puhtaista huomioista. Pienistä asioista, joista arkipäiväisessä uutisoinnissa ei koskaan kuule. Tietenkään.

Kirjaa lukiessa tuli väistämättä mieleen, että onko tämä todella Niinistön tapa kirjoittaa vai onko diplomaattisia sanakäänteitä joutunut hakemaan? Voisiko rivien välistä lukea jotain muuta? Rehellisesti sanottuna en osaa yksilöidä, mistä sellainen tunne lukiessa tuli. Niinistö ei kuitenkaan listaa älyköitä eikä idiootteja, ei ehkä koe olevansa niin paljoa muiden yläpuolella, että voisi sitä julkisesti tehdä. Mitä sitten rivien välissä sanotaan ja mikä on Niinistön mielipide kirjassa kuvailluista henkilöistä oikeasti, taitaa olla vain hänen asiansa. Viisas valinta ja selkeästi osoittaa sen, ettei vielä ainakaan kirjan kirjoittamisen aikaan ole tarvinnut ostaa silinteriä.

Luin kirjan aika paljon ilmestymisensä jälkeen ja Niinistöltä on tullut jo toinenkin kirja. Mutta se ei mielestäni vähennä kuvailtujen aikojen ja tapahtumien mielenkiintoa. Etenkin tarinat Euroopan Unionin kokouksista ja siellä kohdatuista henkilöistä olivat todella mielenkiintoista luettavaa. Kukapa ei haluaisi pientä kurkistusta kulissien taakse? Lempianekdoottini oli eittämättä Sikarisota, jota Erkki Tuomioja kävi Gerhard Schröderin kanssa. Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka muista välimättä pistävät tupakaksi. Tai sikariksi, kuten tässä. Pisteet siis Tuomiojalle!

Ostin kirjan, kun se ilmestyi pokkarina. Loistolle pari miinusta huonosta tavutustyöstä. Muuten pelkkää plussaa, että myös kotimaisten politiikkojen ajatuksia voi ostaa järkihintaan kesälukemisiksi. Haluankin lukea Hiljaisten historiankin ennen kuin ehdin unohtaa liikaa tämän kirjan tunnelmista.

perjantai 30. toukokuuta 2008

The Mighty and The Almighty


Madeleine Albright

(kustantaja PanBooks)

”According to Nietzsche ”the most common form of human stupidity is forgetting what one is trying to do.” On 9/11, the United States was attacked by Al Qaeda; our response was to invade Iraq.”

Kirjoittaminen uskonnon vaikutuksesta politiikkaan, etenkin muslimivaltioiden politiikkaan, on viime vuosien tapahtumien varjossa nuoralla tanssimista. Madeleine Albright on varmasti arvovallaltaan ja kokemukseltaan yksi parhaimmista henkilöistä tällaisen kirjan kirjoittamiseen. Kirjassaan hän asettaa useimmat uutisissa vilahtelevat terroristi-/vapaustaistelijaryhmittymät järjestykseen kuitenkaan tekemättä kirjasta vain kronologista luetteloa islamin ja lännen viime vuosikymmenien yhteenotoista.

Luin kirjasta UK-version, jonka alaotsikko kuuluu: Reflections on Power, God and World Affairs. Yhdysvalloissa ilmestyneessä versiossa voiman tilalla lukee Amerikka. Tämä onkin ehkä kirjan ainoa selkeästi negatiivinen osuus. Albrightin mielestä Amerikan tulisi johtaa taistelua demokratian puolesta, johtaa muita maailman maita ja näyttää esimerkkiä. Perusteluina hän käyttää ennen kaikkea Yhdysvaltain perustuslakia, joka on hänen mielestään ollut ainutkertainen maailmassa tasa-arvon ja demokratian alueella. Menemättä aiheeseen tarkemmin, eurooppalaisena lukijana Amerikan johtoasema hieman sorahtaa korvaan. Esimerkin näyttäminen sinänsä on oikein, mutta eikö demokratiassa kaikkien pitäisi olla tasa-arvoisessa asemassa? Kirja onkin ehkä kirjoitettu amerikkalaisille lukijoille, kuten kirjoittaja itse toteaa, tiedonnälkään epävarmoina aikoina.

Kaikesta huolimatta kirjasta huokuu tietynlainen nöyryys ja varovaisuus uskonasioita kohtaan eikä Albright missään vaiheessa julista tietävänsä totuutta. Päinvastoin, hän väittelee kirjansa sivuilla juuri siitä, kuinka pelottavaa on, kun uskonnollisissa ääriliikkeissä on käsitys, että juuri heidän tulkintansa maailmasta on Totuus.

Tekisi mieleni viitata tässä yhteen jos toiseen kappaleeseen ja tekstinpätkään. Alleviivaustakin meinasin lähes tulkoon harjoittaa. Sen verran nasevia kommentteja kirjassa on. Bushin hallintoa ei tyrmätä täysin (kirja on rakentavaan sävyyn kirjoitettu), mutta Irakin sota saa täyden miinuksen entisen ulkoministerin arvostelussa. Albright korostaa moneen otteeseen sitä, että tulisi pitää tarkasti mielessä kuka on vihollinen. Ja se on Al Qaida tukijoukkoineen.

Kirjan päätarkoitus ei ole kertoa kuinka Al Qaida voitetaan, vaan siitä kuinka niin kauaksi toisistaan eksyneet muslimimaat ja nk. Länsi saadaan vuoropuheluun ja ennen kaikkea yhteiseen rintamaan kaikkea terrorismia ja siviilien surmaamista vastaan. Oikeutetun sodan dilemmaakin sivutaan ja tuttuja heppuleita vilahtelee kirjan sivuilla.

Itse pidin erityisesti kirjan tyylistä ja johdonmukaisuudesta. Juuri kun sain päähäni kysymyksen tai mietin, että tämänhän voisi suoraan liittää johonkin toiseen asiaan, oli seuraavalla sivulla käsitelty asioita juuri näin. Lisäksi kirjan lopussa on selkeä mielipide siitä, miten tästä pitäisi edetä. Kuten kirjailija itse mainitsee, kyseessä ei edelleenkään ole se yksi ainoa oikea tie, mutta hänen luettelemansa asiat on saatava hallintaan, jotta suurta uskontojen välistä kaaosta ei pääse syntymään. Lisäksi hän myös leikittelee hiukan tulevaisuudella ja kaiken jossittelun jälkeenkin toteaa, että kirjaan ei voi kirjoittaa onnellista loppua, vielä.

En väitä, että kyseessä olisi maailmaa mullistava kirja, mutta se on kyllä totta, että kirjan lukeminen kannattaa. Mitä useampi kirjan lukee, sen useampi ei ehkä ole niin halukas tuomaan uskonnollisia asioita kovinkaan äärimmäisellä tavalla esille. Ehkä. Ehdottomasti luettava kirja.

sunnuntai 4. toukokuuta 2008

Etelän kuningatar

Arturo Pérez-Reverte

(Suomentanut Satu Ekman, alkuperäisteos La Reina del Sur, kustantaja Like)

"Yöpöydällä odottavan kirjan avaamalla hän onnistui joskus pitämään loitolla myös tutun pelkonsa harmaana häämöttävää aamua kohtaan, silloin kun tunne kävi sietämättömäksi. Ja niin Teresa huomasi, että eloton esine, jossa oli pelkkää mustetta ja paperia, alkoi elää, kun hän sen sivuja kääntelemällä ja rivejä lukemalla heijasti siihen oman olemuksensa, tietämyksensä, mieltymyksensä, hyveensä ja paheensa. Ja nyt hän oli varma aavistuksesta, joka oli aikaisemmin käynyt hänen mielessään,..., että kahta samanlaista kirjaa ei ole, koska milloinkaan ei ole ollut kahta samanlaista lukijaa. Ja että jokainen luettu kirja on ainutlaatuinen, tarina vailla vertaa, aivan oma maailmansa, niin kuin jokainen ihminen."

Luen harvoin mitään kirjoja kahteen kertaan, saati useammin. Etelän kuningatar on ehdoton poikkeus. Voisin lukea sitä loputtomasti. Tutustuin Arturo Pérez-Reverten tuotantoon Flaamilaisen taulun myötä. Ja ihastuin ikihyviksi. Ensin minua hieman hämäsi tietyllä tapaa hidas kirjoitustyyli, jossa korostuu tunteiden ja ympäristön loputon kuvaus toiminnan jäädessä vähemmälle. Onneksi kuitenkin opin lukemaan Pérez-Reverteä oikein. Juuri polveileva kuvaus mahdollistaa samaistumisen hahmoihin ja maisemien avautumisen silmien edessä.

Etelän kuningatar pohjautuu tositapahtumiin naisesta, joka selviytyi huumebisneksessä kuta kuinkin ehjin nahoin. Tarinan juoni ja tapahtumat eivät oikeastaan sinänsä herätä minussa mitään mielenkiintoa eikä huumekartellien salakuljetukset ja välienselvittelyt juurikaan kiinnosta. Pérez-Reverte kuvaa kuitenkin äärimmäisen koukuttavalla tavalla Teresa Mendozan sielunmaisemaa. Vaikka päähenkilö monesti jää pohtimaan itseään ja elämäänsä kohtaavia toistuvia tapahtumia ei kirjassa kuitenkaan ole toiston makua. Kirjan kieli ja kuvannollisuus saavat jännittävät kohdat tuntumaan lähes todellisilta. Oikea maailma unohtuu hetkeksi ja tulee katsottua Tilannetta silmiin suoraan aitiopaikalta. Tämä on niitä kirjoja, jotka pitää lukea loppuun yhdellä kertaa.

Kirja kuuluu ehdottomiin suosikkeihini myös siksi, että päähenkilön olemus herättää itsessäni paljonkin ajatuksia. En todellakaan ole kokenut mitään sellaista mistä kirja kertoo (ainakaan tässä elämässä), mutta silti jossain kohdin tulee tunne, että päähenkilön ajatukset kohtalosta ja omasta roolistaan maailmassa, näkymättömistä säännöistä ja ennen kaikkea oman itsensä tarkkailusta osuvat hyvin lähelle omia ajatuksiani. Teresa Mendozan tapa pitää tunteet sisällään ja tarkkailla muita saavat kaiken ihailuni. Hänen taitonsa vetää oikeista naruista miesten maailmassa on kadehdittavaa. Miksikö? Se jääköön jonkun keittiöpsykologin hommaksi selvittää... :)

Teresa Mendoza lukee paljon. Ja oppii lukemastaan. Pääsee seikkailuihin. Myös nämä kuvaukset saavat minut pitämään kirjasta. Pérez-Reverte osuu naulan kantaan kirjoittaessaan jokaisen kirjan mukanaan tuomasta seikkailusta.

"Siksi hän luki niin paljon. Vankilassa hän oli oppinut, että lukemalla, etenkin romaaneja, hän käytti pääkoppaansa aivan uudella tavalla, ikään kuin hän olisi todellisuuden ja fiktion välisten rajojen hälvetessä päässyt seuraamaan omaa elämäänsä ulkopuolisena tarkkailijana. Kirjoista oppi sitä paitsi uusia asioita myös ajattelemaan eri tavalla, tai selkeämmin, sillä kirjan sivuilla muut ajattelivat hänen puolestaan. Lukukokemus oli väkevämpi kuin elokuva tai televisiosarja, jotka olivat konkreettisia esityksiä, tiettyjen näyttelijöiden ja näyttelijättärien ilmeitä ja ääniä, kun taas romaanissa saattoi lisätä oman näkökulmansa jokaiseen tilanteeseen ja henkilöön, jopa kertojan ääneen. Joskus kertoja oli romaanissa tunnettu tai tuntematon hahmo, joskus se oli lukija itse. Sillä romaania kirjoitettiin uudelleen aina sivua käännettäessä."

Kirjan pitäisi kai olla hieman traaginen, mutta minut se hymyilemään. Melankolisesti.

Koetut Seikkailut (englanniksi)

Toukokuusta 2008 alkaen:

Room - Emma Donoghue

Song of the Silk Road - Mingmei Yip

The Gourmet - Muriel Barbery

Book of Clouds - Chloe Aridjis

The Swan Thieves - Elisabeth Kostova


Sula - Toni Morrison

Envoy of the Black Pine - Clio Gray


The Housekeeper And The Professor - Yoko Ogawa

Berlin Noir - Philip Kerr

The Arrival - Shaun Tan
(ryhmittely englanninkielisiin kirjailijan perusteella)


The Rabbits - John Marsden & Shaun Tan

The Ghost - Robert Harris

The Mighty and the Almighty - Madeleine Albright


Ennen virtuaaliKirjahyllyä luettuja:

Harry Potter and The Deathly Hallows - J.K. Rowling

Harry Potter and The Half-Blood Prince - J.K. Rowling

The Dante Club - Matthew Pearl

Digital Fortress - Dan Brown

Harry Potter and the Order of the Phoenix - J.K. Rowling

Deception Point - Dan Drown

Koetut Seikkailut (suomeksi)


Huipulta huipulle - Carina Räihä


Marian ilmestyskirja - Maija Haavisto

Luostarin varjot - C.J. Sansom

Numeropeli - John Verdon

Kauimpana kuolemasta - Elina Hirvonen

Saigonista Bagdadiin - Rauli Virtanen

Graduopas - Juha T. Hakala

Yritä edes - Jaakko Lyytinen & Kirsi Piha


Ennen kuin kuolen - Jenny Downham

Nenäpäivä - Mikko Rimminen

Murha Petrovskin puistossa - Roger Morris

Korallivaras - Rebecca Stott

Meren alku - Päivi Honkapää

Shokkiaalto - Ilkka Remes

Tapahtui eräänä päivänä - Daphne du Maurier

Jumalat juhlivat öisin - Donna Tartt

Yön kirkas tähti - John Keats

Mitä jokaisen kotiäidin tulee tietää sijottamisesta - Myllyoja & Kullas

Hiljainen kylä - Andrea Maria Schenkel

Rebekka - Daphne du Maurier

Kiinalainen delegaatio - Luo Lingyuan

Kulta-aika - Tahmima Anam

Hänen varjonsa tarina - Audrey Niffenegger

Terveisiä pahan akselilta - Caroline Salzinger

Kiinan viisauden sydän - Yu Dan

Shakespearen salaisuus - Jennifer Lee Carrell

Firenzen lumoojatar - Salman Rushdie

Pilvibongarin opas - Gavin Pretor-Pinney

Viides tuuli - Päivi Honkapää

Riittää jo - John Naish

Maaninkavaara - Miika Nousiainen

Kirjan kansa - Geraldine Brooks

Siilin eleganssi - Muriel Barbery

Mistä on omat talot tehty - Ulla Ahvenniemi & Laura Lähteenmäki

Kaikki mitä olet halunnut tietää kuninkaallisista - Alexander von Schönburg

Musta kuin yö - Ann Cleeves

Elävää musiikkia - Terry Pratchett

Uuni - Antti Hyry

Serren metsissä - Patricia A. McKillip

Kadonnut symboli - Dan Brown

Poika raidallisessa pyjamassa - John Boyne

Tilinteon hetki - Jeff Long

Bellini-kortti - Jason Goodwin

Louhi - Timo Parvela

Tiera - Timo Parvela

Tuliterä - Timo Parvela

Rauhaton mies - Henning Mankell

Marigoldin lumottu maailma - L.M. Montgomery

Lapsi 44 - Tom Rob Smith


Ihmisen osa - Kari Hotakainen

Uskollinen ystävänne - Jane Austen

Vaitelias perillinen - Kaari Utrio

Desperon taru - Kate DiCamillo

Kohtalon kirja - Brad Meltzer

Tuli sade rankka - Brooke Shields

Sininen linna - L.M. Montgomery


Sonderkommando - Shlomo Venezia

Tee teematka - Helena Petäistö

Jäähyväisluento - Randy Pausch & Jeffrey Zaslow

Sininen neito - Susan Vreeland

Seurapiirimurhia - Jane Stanton Hitchcock

Libri di Lucan arvoitus - Mikkel Birgekaard

Slummien miljönääri - Vikas Swarup

Humiseva harju - Emily Brontë

Puhdistus - Sofi Oksanen

Aikamatkustajan vaimo - Audrey Niffenegger

Maailma vailla loppua - Ken Follett

Maailman ilman meitä - Alan Weisman

Lumihiutale-Talven salainen kauneus - Kenneth Libbrecht

Carpe jugulum - Terry Pratchett

Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä - Junot Diaz

Öinen huuto - Patricia Highsmith

Yllätysvieras- Cecelia Ahern

Käärmekivi - Jason Goodwin

Kuun kirkkaus - Lian Hearn

Wildfell Hallin asukas - Anne Brontë

Unohdettu Ombria - Patricia A. McKillip

Tuhokapitalismin nousu - Naomi Klein

Lumoavien mausteiden kahvila - Marsha Mehran

Neljäs siirto - Ian Caldwell & Dustin Thomason

Meren katedraali - Ildefonso Falcones

Musta sydän - Candace Camp

Lemmikkikaupan tytöt - Anja Snellman

Basiliskin laulu - Patricia A. McKillip

Baabelin kuvat - Martti Lintunen

Kirjavaras - Markus Zusak

Tuhat loistavaa aurinkoa- Khaled Hosseini

Fundamentalisti vastoin tahtoaan - Mohsin Hamid

Sarasvatin hiekkaa - Risto Isomäki

Viiden vuoden yksinäisyys - Sauli Niinistö

Takaisin Blossom Streetille - Debbie Macomber

Kuolinkellot - Juan Gomez Jurado


Ennen virtuaaliKirjahyllyä luettuja 2006-2008:

Rei Shimura ja ikebana-mestari - Sujata Massey
Ilon ja onnen tarinat - Amy Tan
Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus - Sujata Massey
Pahan perimä - Ilkka Remes
Aavikkoromaani - Dominique Sigaud
Torstaisin kello kahdeksan - Debbie Macomber
Janitsaaripuu - Jason Goodwin
Portobellon noita - Paulo Coelho
Taistelumaalari - Arturo Pérez-Reverte
Etelän kuningatar - Arturo Pérez-Reverte
Varjojen Winterset - Candace Camp
Miekkamyrsky 2 - George R.R. Martin
Vuorovedet - Mary Alice Monroe
Tyylikkään köyhäilyn taito - Alexander von Schönburg
Kolmastoista kertomus - Diane Setterfield
Tuulen varjo - Carlos Ruiz Zafon
Taivaan pilarit - Ken Follett
Linnanneidon lokikirja - Dodie Smith
Da Vinci- koodi - Dan Brown
Enkelit ja Demonit - Dan Brown
Labyrintti - Kate Mosse
Matissen morsian- Manuel Vicent
Alkemisti - Paulo Coelho
Valtaistuinpeli - George R.R. Martin
Kuninkaiden koitos - George R.R. Martin
Miekkamyrsky 1 - George R.R. Martin
Evan katse - Karin Fossum
6/12 - Ilkka Remes
Jumalaiset Jaja-siskot - Rebecca Wells
Pappilan tyttäret - Kaari Utrio
Lukupiiri - Mary Alice Monroe
Hiroshima - John Hersey
Aavetyttö - Torey Hayden
Kotitehtävä - Keijo Leppänen
Juoksuhaudantie - Kari Hotakainen