Kvanttivaras

Hannu Rajaniemi

(suomentanut Antti Autio, alkuperäisteos The Quantum Thief, kustantaja Gummerus 2011, 440 s.)

"Jälkijäristykset ravistelevat vielä robottilaattoja siellä täällä. Oublietten rakennukset koostuvat järjestään älyaineesta, joten mullistuksen aineelliset vahingot jäävät pääosin kosmeettisiksi. Jotain muuta on kuitenkin tapahtunut, sillä kaupunki on lakannut liikkumasta." (s. 387)

Tämä oli siis viime vuoden viimeisimmäksi lukemani kirja. Uuden vuoden alusta luin samaa teosta englanniksi, mutta vähän hyppien, kun en aivan jaksanut heti perään keskittyä samaan tarinaan uudelleen. Minulla oli saatavilla nämä kummatkin teokset ja aluksi mietinkin, että jo kunnioituksesta kirjailijaa kohtaa voisi lukea sillä kielelellä, jolla teos on alun perin kirjoitettukin. En kuitenkaan ole lukenut mitään scifiä tai siihen verrattavaa pitkiin aikoihin ja niidenkin harvojen kokemusten muistoa kauhistellen, ajattelin että pärjään paremmin kotimaisella kielellä.

Jälkikäteen katsottuna pelkoni oli ehkä osittain turha. Kesti toki jonkun aikaa päästä sisään tarinaan, koska sen maailma ei tietenkään toimi tuntemani maailman tavoin. Sanastosta muistan lukeneeni muitakin kommentteja, joissa koettiin, ettei sanojen merkitystä oltu selitetty alusta alkaen riittävästi. Itselläni oli tämän kanssa tekemistä myös. Esimerkiksi gevulotin toimintaperiaate pääsi ymmärrykseeni kunnolla vasta jossain tarinan puolivälissä. 

Tarinan juonta en siis ala edes kuvailla...

Kirja ei kuitenkaan ollut vaikea, sillä Rajaniemen luoma maailma Marsissa ja Oublietten kaupungissa oli huikaisevan hienosti kasattu. Yksityiskohtia oli paljon enkä silti törmännyt epäjohdonmukaisuuksiin (ei sillä, että olisin niitä edes tunnistanut). Eikä varsinkaan tullut sellaista oloa, että tekniset yksityiskohdat hallitsisivat tarinaa. Lisäksi oli helpompaa päästä tarinaan sisälle, kun päähahmot olivat kuitenkin enemmän tai vähemmän ihmismäisiä eivätkä liian "scifimäisiä". 

Ehdottoman hienosti rakennettu todellisuus.

En lukenut kirjaa uudelleen englanniksi vertaillakseni käännöksen toimivuutta, vaan ihan siitä syystä, että halusin lukea Rajaniemen itsensä kirjoittamaa tekstiä. Kääntäjä tuo kuitenkin aina jonkin verran omaa tyyliään teoksiin. Kokeiluni lopputuloksena luulisin, että uskallan tarttua seuraavaan osaan (ilmestynee suomeksi nimellä Fraktaaliruhtinas) englanniksi, nyt kun Jean le Flambeurin maailma on hieman tutumpi.

Teoksesta on myös kirjoitettu erinomaisia arvioita ainakin seuraavissa blogeissa: Kaiken voi lukea ja Booking it some more. Varmaan muitakin löytyy, mutta näihin muistin näin äkkiseltään itse törmänneeni :)

Minulla on ollut tapana antaa lumihiutaleita lukemilleni kirjoille ja jatkanen sitäkin tapaa ennen kuin keksi jotain muuta. Lyhyesti kuitenkin ennen hiutaleita: kirja yllätti positiivisesti ja sai aikaan lisääntyneen kiinnostuksen scifiin. Eli kannatti lukea!

Lumhiutaleet: * * * +

Bloggausmoottorin käynnistelyä

Luin viime vuoden viimeisenä kirjana Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaan. Lukiessa tuli mieleen moniakin asioita, joiden kohdalla ajattelin, että tämä pitää muistaa kirjoittaa blogiin jossain vaiheessa. Se vähän jäi, vaikka kirja olikin hyvä. Yritän palata asiaan.

Sittemmin aloitin lukea Sebastian Faulksin Viikko joulukuussa -teosta, jonka kansien väliin olen jumittunut täysin. Siis nimenomaan jumittunut, lukeminen ei etene. Tästäkin piti kirjoittaa jo päiviä sitten. Sekin jäi.

Ajattelin myös, että muutan blogini ulkoasua ihan vain piristääkseni itseäni ja saadakseni jonkinlaista uutta motivaatiota blogin ylläpitämiseen. Niin no... Ajatuksissani alkaa olla jo toiston makua.

Olen syyttänyt vuodenaikaa, töiden määrää, sekalaisia selvittämättömiä asioita ja niiden kaikkien aiheuttamaa yleistä väsymystä. Ongelma ei niinkään ole kirjoittaminen tai blogin ylläpitäminen sinänsä, vaan se, etten koe saavani aikaa mitään järkevää tai kirjoittamisen arvoista ajatusta. Opinnäytetyön palauttamisesta ja valmistumisesta tulee jo kaksi kuukautta. Luulisi, että aivosoluni ovat jo palautuneet keskitason suorituksestaan, mutta ei.

Kunnes tänä aamuna ajattelin, että olenhan taas pölhö, kun mietin moisia. Se nyt on selvä, että voin odotella vaikka maailman tappiin saakka, että saan jonkun elämää suuremman ajatuksen, jonka osaan täydellisen mahtavasti muotoilla ja kirjoittaa blogiin. Todennäköisyys on yhtä suuri kuin lottovoitto kohdallani, koska en oikeastaan lottoa lainkaan. Jos en siis kirjoittele ja pidä yllä edes tavaamisen jaloa taitoa, kuinka voisin tuottaa mitään järkevän oloista blogiinkaan? Ja ennen kaikkea, miksi ihmeessä koen suorituspaineita postauksista, joiden on alun perinkin pitänyt olla vain oma tapani pitää jonkinlaista kirjoitustaitoa yllä? Huomaan, että maailmani pyörii tällä hetkellä aivan liian pientä ympyrää :)

Periaatteessa myös vihaan tällaista ruikutusta blogissa. Ketä yleensä kiinnostaa, liikkuuko meikäläisen päässä muuta kuin silmät? 

Joten tämän huikaisevan ja äärettömän loogisen päättelyketjun tuloksena totean, että käynnistelen bloggausmoottoriani hiljalleen. Pieniä sivuääniä tai kengurubensaa saattaa esiintyä aika ajoin, mutta tietääkseni kevättä kohden mentäessä kuljetaan vähän niinkuin alamäkeen, joten pientä apua saattaa tulla valon määrästäkin. Kiitän suuresti kannustavista kommenteista, joita sain syksyllä, kun meinasin painaa delete-nappia blogin kohdalla tämän täysin toisarvoisen kriisiytymisen nostaessa päätään! 

Tavoitteeni tälle vuodelle on saada luettua enemmän kirjoja (= enemmän postauksia) kuin viime vuonna. Pari uuttaa juttuakin on mielessä, saa nähdä tuleeko niistä mitään. Nyt lähden kuitenkin ensin pitkälle lenkille pakkaseen ja muistelen loppukesän ihania melontakelejä hölkätessäni hyisen talvimaiseman siimekseen :)

Mahtavaa vuotta 2012 kaikille!

Kirjamessuja odotellessa

 

Jees, kirjallisen vuoteni kohokohta on pienen hetken päässä. Kuten todettua blogini on vähän kriisissä, mutta jospa se siitä menisi ohi. Ehkäpä kirjamessuilta saisi lisää virtaa. Lisäksi minulla on (tällä kertaa) Todellinen Yritys saada lopputyö käsistäni ensi viikolla. Siinä on vielä itsestäni riippumattomia mutkia matkassa, mutta Yritys on hyvä. 

Ostin viime viikolla kirjakaupasta todella kauniin kirjan. A.S Byatt: Lasten kirja, jota todella odotan pääseväni lukemaan. Lisäksi lähikirjastoni muistivat minua tekstiviesteillä perjantaina. Utrion uusin ja Tervon Layla ovat saapuneet luettavikseni. Opinnäytelopputyöopiskelu-härdellistä pitää siis päästä irti ja pian!

Kauniita kansia on katseltu muuallakin: on taas se aika vuodesta, että Leena Lumilla on arvonta vuoden 2011 kauneimmista kirjoista. Mars osallistumaan (klikkaa kuvaa)!

Pieni kriisi

Sellainen eksistentiaalinen. Tai en minä nyt edes tiedä miten se kirjoitetaan oikein. Tai että tarkoittaako termi edes sitä mitä yritän sanoa.

Blogillani on olemassaolon kriisi.

Ja todella paha sellainen. Tuntuu, ettei minulla ole mistään lukemastani kirjasta mitään järkevää sanottavaa. Olen aina ollut sellainen tyyppi, että joko sanon suoraan tai olen sitten hiljaa, jos en keksi mitään oleellista sanottavaa. Viime aikoina olen blogin puolella ollut pääasiassa hiljaa. Totaalinen jumi, vaikka kirjoja onkin tullut luettua.

Jotenkin vain tiedän, että Insinöörin kirjahylly on tullut tiensä päähän. En vain osaa vastata kysymykseen miksi.

Katsellaan mitä tuleman pitää, mutta nyt ainakin olen pitkällä tauolla ja yritän hillitä haluni deletoida koko blogi taivaan tuuliin. Olen aina ollut kova siivoamaan :)

The Historian

Elizabeth Kostova

(äänikirja, lukijat: Joanne Whalley, Martin Jarvis, Dennis Boutsikaris & muita, pituus 11 tuntia ja 30 minuuttia, julkaisija Hachette Audio UK 2006)

Olisin niin mielelläni pitänyt tästä. Mutta...

Luin Kostovan The Swan Thieves viime talvena ja se oli ihana lukukokemus. Kostovalla on mahtava tapa kirjoittaa tarinaa toisen sisään ja kuitenkin pitää se hallussa siten, ettei lukija tipu kärryiltä. Myös Historian on siinä mielessä samaa luokkaa. Tarinan kertojana toimii 16-vuotias tyttö, jonka nimeä ei missään vaiheessa kerrota. Tyttö on löytänyt isänsä säilytyksestä vanhoja kirjeitä ja kirjan, jossa kerrotaan vanhasta pahuudesta. Tytön isä Paul alkaa kertoa tarinaa omasta professoristaan, joka katosi mystisesti etsiessään tätä pahuutta. Pahuus henkilöityy Vlad Draculaan ja professori Rossi on vakuuttunut, ettei Dracula ole kuollut, vaan elää edelleen satojen vuosien jälkeenkin ja uhkaa ihmisiä.

Tarinaa kerrotaan kolmessa ajassa: tytön tarina tapahtuu 70-luvulla, isän 50-luvulla ja professorin tarina 30-luvulla. Kertomuksen osat linkittyvät toisiinsa muisteluiden ja kirjeiden kautta monen monta kertaa. Huomasin myös, että jokaiselle ajanjaksolle sisältyy vähintäänkin orastava romanssi.

Tämä olisi ollut varmaan perinteisenä kirjana paljon parempi. Äänikirjana The Historian osoittautui hieman yliampuvaksi. Hyvää oli oikeastaan se, että jokaisella hahmolla oli oma äänensä. Tarinassa on paljon minä-kertojia, joten olisi ollut omituista kuunnella tytön ääntä vanhahkon miesprofessorin äänenä. Huonoa oli se, että äänikirjaan oli ympätty musiikkia. Mitään muita lisä-ääniä ei ollut, joten ei tätä ehkä aivan kuunnelmaksi voi kutsua, mutta melkein. Säikähdin, kun pahaenteinen musiikki alkoi soida ensimmäisen kerran. En niinkään siksi, että tarina olisi ollut siinä vaiheessa jännittävä, vaan siksi, etten ollut varautunut musiikilliseen äänikirjaan. Myös lukujen vaihdot oli ilmaistu musiikilla. Siitä tuli väkisin mieleen lapsuudenaikaiset Disneyn äänikirjat. "Tämän äänen kuullessasi, käännä sivua.."

Seikkailua käydään ympäri Eurooppaa ja useimmat henkilöt eivät syntyperältään englanninkielisiä. Niinpä myös äänikirjan hahmot puhuva murtaen englantia. Myöskään tämä ei oikein pidemmän päälle ollut mieleeni. Ymmärrän kyllä englantia ihan hyvin, mutta välillä oli vaikeuksia saada selvää, mitä henkilöt sanoivat. Enkä voi auttaa asiaa, että minusta tuntui omituiselle kun itse Draculankin alkoi puhua. Jotenkin se ei vain uponnut.

En osaa oikein kirjoittaa tästä mitään järkevää. Ajatukset ovat vähän jumissa. Huomasin sen jo tuon Adoptiomatkan kohdalla, etten osannut kirjoittaa siitä mitään sellaista hienoa ja kaunista, mitä kirja olisi oikeasti ansainnut. Ei Historiankaan ollut huono, toteutus ei vain kohdallani toiminut. Jatkan silti kokeiluja äänikirjoilla.. Pitää vaan miettiä tarkkaan mitä seuraavaksi valitsee.

Lumihiutaleet: * * *

Siniset unikot

Jonathan Falla

(suomentanut Einari Aaltonen, alkuperäisteos Blue Poppies, kustantaja Like 2005)

"Polku loiveni ja pitkä jonomuodostelma levittäytyi taas nauhamaiselle väylälle, joka laskeutui laaksoon. Iltapäivän lähestyessä loppuaan he olivat taas puurajalla: ensin vastaan tuli kääpiöalppiruusuja, sitten pari sisukasta lehtikuusta ja kuusirypäs. Karavaani alkoi liikkua vähän rivakammin, matkalaisten selät suoristuivat, heille tuli pirteämpi mieli ja heidän jalkansa lämpenivät."

Jonathan Falla on skottilainen esikoiskirjailija, joka on syntynyt Kuubassa, on koulutukseltaan sairaanhoitaja ja esiintyy myös renessanssi- ja barokkimusiikkiin erikoistuneena muusikkona. Näin kertoo kannen etulehti. Yhdistelmä kuulostaa mielenkiintoiselta. Kirjailija on myös työskennellyt pakolaisleireillä ympäri maailmaa. Luin Siniset unikot osana Satun luettujen Minihaastetta 3/11 Apiloita ja omenankukkia (vähän jäljessä tosin).

Siniset unikot sijoittuu Tiibetin vuoristomaisemaan vuoteen 1950, kun kiinalaiset uhkaavat Tiibetin itsenäisyyttä. Skottilainen radioteknikko Jamie Wilson saapuu pieneen Jyekon kylään perustamaan radioasemaa. Kylän buddhalaisluostarin munkki Khenpo Nima ystävystyy Jamien kanssa ja Jamie opettaa hänet ja muut munkit pelaamaan pöytätennistä eli pingpongia. Kylässä asuu myös Lhasasta kotoisin oleva äskettäin leskeksi jäänyt nuori nainen, Puton, ja hänen pieni tyttärensä. Jyekolaiset ovat taikauskoisia ja ovat sitä mieltä, että miehen kuolema toi pahan onnen varjon Putonin ylle, eivätkä suostu tarjoamaan hänelle asuinpaikkaa. Khenpo Nima järjestää Putonin Jamien taloudenhoitajaksi.

Kommunistinen Kiina uhittelee rajan takana. Sodan uhkan varjossa, vaativien luonnonolosuhteiden keskellä, Jamie ihastuu tiibeläiseen kylään, sen ihmisiin ja Putoniin. Kiinalaissotilaat kuitenkin marssivat kylään eikä mikään ole enää entisellään.

Kirjassa oli jotain samaa kuin elokuvissa Kapteeni Corellinin mandolini, Viimeinen samurai ja Hiljainen amerikkalainen. En muista yhtäkään näistä elokuvista kokonaan, mutta tunnelman ja asetelman muistan. Tästäkin kirjasta saisi samantyyppisen elokuvan. Kaipailevaa herkkää, vaatimatonta rakkautta, jota varjostaa sota tai sen uhka ja joka loppujen lopuksi vie päähenkilöitä kohti kohtalokasta loppua, ilman että nämä itse voivat siihen vaikuttaa. En ole suuren suuri lajityypin ystävä, mutta tämä tarina oli oikein kaunis. Himalajan vuoristo oli ilman muuta yksi tarinan päähenkilöistä. Kirjan myötä sai hyytävän kylmän ja jylhän nojatuolimatkan maailman katolle.

Fallan kieli on viipyilevää ja surumielisen kaunista. Siinä oli myös jotain ajatonta, kirjan kuvaamaan aikaan ja paikkaan sopivaa. Ainoa särö tähän tunnelmaa oli pieni vertaus, jossa karavaanin ensimmäistä jakkia seuraavaa jonoa verrattiin turisteihin, jotka seuraavat oppaan punaista sateenvarjoa. Se mielikuva vie hetkeksi johonkin eurooppalaiseen kaupunkiin ja jotenkin hyppäsi silmille. Muutoin Falla kuvaa tiibetiläistä buddhalaisuuden ja taikauskon värittämää elämää uskottavasti.

Alusta asti lukija kuitenkin seuraa vääjäämättömästi eteneviä tapahtumia tietäen, että enemmin tai myöhemmin jotain surullista tapahtuu. Tällaisten tarinoiden suuruus on juuri siinä, ettei niissä ole onnellisia loppuja. Tai sanotaan Hollywood-tyyliin onnellisia. Mietin myös jossain vaiheessa, että mistä johtuu kirjan nimi, mutta myös tämä selviää lopussa. Nimi on valittu hyvin ja sen merkitys tarinan kannalta on ymmärrettävissä monella tapaa. Tällaisista yksityiskohdista pidän.

Niin. Kaunis rakkaustarina täynnä kaipuuta. Sodanuhkaa. Himalaja. Jos jokin näistä kolahtaa, niin suosittelen.

Lumihiutaleet: * * *